Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013, 380 s

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Pyhiinvaellusmatka tuhatvuotisen siskon luo
  清少納言

Kirjamaailman ammattilainen, kustannustoimittaja Mia Kankimäki on harrastanut ikänsä Japanin kulttuuria. Kansiesittelyn mukaan hän on mm. valmistunut Sogetsu-ikebana-koulukunnan opettajaksi. Tässä kirjassa hän kertoo matkastaan Kiotoon tutkimaan tuhat vuotta sitten, Japanin Heian-kaudella elänyttä hovinaista ja kirjailijaa Sei Shōnagonia. Matkaa varten hän lähtee vuoden vuorotteluvapaalle työstään ja onnistuu saamaan projektille apurahankin. Paitsi tutkimusmatka Seistä, matka on myös irtiotto rutiinin täyttämästä ja yllätyksettömästä keski-ikäisen naimattoman naisen elämästä, kun palkkatyössäkin on ehtinyt jo yli kymmenen vuotta toimia. Elämään täytyi saada muutos.

Jo vuosien ajan kirjailija on 'vaihtanut ajatuksia' 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen kanssa. Sei Shōnagon on kirjoittanut Tyynynaluskirja-nimisen teoksen, josta Kankimäki on inspiroitunut ja löytänyt tämän sielunkumppaninsa. Ajatuksiaan Sei on usein riimitellyt proosarunon tyyppisiin listoihin: - joista tämän kirjan nimikin on peräisin - Miellyttäviä asioita, Hämmentäviä asioita, Ärsyttäviä asioita. Ne käsittelevät usein miehen ja naisen välisiä suhteita, rakkautta, intohimoa, tunteita, mutta sisältävät myös esteettisiä huomioita luonnosta.

On yö ja sitä odottaa vierailijaa. Yhtäkkiä sitä hätkähtää ropisevia sadepisaroita, jotka tuuli puhaltaa vasten ikkunaluukkuja.

Tutkimuskohteena tämä hovineito on harvinainen ja kirjailija on välillä epävarma omasta innostuksestaan, välillä ylpeä löydöstään. Hovineito on selvästi varhainen feministi, ylpeä ja epäsovinnainen, käyttäytyy rakkaussuhteissaan kuin mies eikä pyytele anteeksi, vaikka historian mukaan joutuikin pois hovista ja kuoli köyhänä kurjuudessa. Tästäkään ei ole varmuutta ja näitä loppukäänteitäkin kirjailija pohdiskelee monia tekstejä tutkiessaan. Samoin kuin aikaa hovissa ja sitä, oliko tämä Pillow book salainen päiväkirja vai sittenkin keisarinnan tilaustyö kirjoittavalta hovineidoltaan.

Kirjailija kirjoittaa humoristisesti ja eloisasti elämästään ja ajatuksistaan, joissa hän näkee paljon yhtymäkohtia tuhat vuotta sitten eläneen Sein ajatuksiin. Vaikka valtava intohimo japanilaiseen kulttuuriin ja sen moninaisiin rituaaleihin on kirjan ja matkan sytyke, minusta ne osuudet, joissa hän näitä asioita Sein kohtalon ja historian kautta käsittelee, ovat kuivakiskoisesti esitettyjä, luetuista lähdeteoksista siirretyn oloisia. Niitä ei elävöitä se ratkaisu, että hän kirjassa keskustelee Sein kanssa, kyselee ja huudahtelee hänelle. Se tuntui minusta teennäiseltä ja jättää samalla lukijan omituisen ulkopuoliseksi, turhaan.

Sen sijaan kaikki omat kokemuksensa alkaen nuoruusmuisteluista vanhempien vintillä - oma koti vuokrattuna matkansa ajaksi - moniin seikkailuihin, tapaamisiin ja ponnisteluihin Kiotossa, Thaimaassa, Lontoossa ja Normandiassa Kankimäki kertoo riemastuttavasti, liikuttavasti. Itseironisesti hän raportoi sekä hauskat että vaikeammat vaiheensa. Mielellään tässä kyydissä, seikkailussa japanilaisen ja suomalaisen naisen historiaan ja yhteiseen nykyisyyteen on mukana.

Japanin kulttuuri ei ole minulle tuttua. Olen pitänyt noita tiukkoihin rituaaleihin ja seremonioihin perustuvia asioita, teeseremonioita ja vastaavia äärimmäistä itsehillintää ja tiukkaa kuria vaativia tapoja rasittavina ja elämälle vieraina. Olin jo lähellä lyödä kirjan kiinni kun luin, että tunnetuin teos joka liittyy Seihin - josta on siis vähän kirjoitettu - on Peter Greenawayn elokuva The Pillow Book. Peter Greenaway on traumatisoinut minut kammottavalla elokuvallaan Baby of Macoon, jossa veri virtaa ja  alastomat ruumiit vääntelehtivät barokkimaisissa mustissa interiööreissä loputtomasti. Vieläkin puistattaa muistella sitä... Ja tämäkin elokuva kuulemma loppuu greenawaymaisesti: Jeromeen rakastunut kustantaja nylkee kuolleen nuorukaisen ihon, valmistaa siitä kirjan, pillow bookin etc.  Mutta Greenaway on siis joka tapauksessa myös lumoutunut Sein kirjoituksista ja kuvittelee hänen sanoneen 'Elämässä on kaksi asiaa, joihin voi luottaa. Lihan nautinnot ja kirjallisuuden nautinnot. Olen ollut onnekas saadessani nauttia molemmista.' Tämä lause Greenawayn kirjoittamana herättää minussa epäluuloja; hänen lihan nautintonsa saattaa sisältää laajempia merkityksiä kuin monilla. Noniin poikkesin aiheesta.

Kuinka ihanaa onkaan siirtyä eteenpäin näistä kohdista tähän aikaan, kun Kankimäki alkaa taas tehdä selkoa omasta matkastaan ja elämästään. Kun hän palaa kotiin hoitamaan exänsä pesukarhua, jolla on juoksuajan jälkeen lyhyt pinna ja se kiertelee murahdellen tarkastamassa paikkoja ja penkomassa tavaroita. Sen jälkeen seuraa yksityiskohtainen selonteko karhun kylvettämisestä ja se on silkkaa riemua lukijalle, kuten kaikki elävät kokemukset nykyajassa, Kioton kämppisten kanssa baarikierroksella, Thaimaan ravintoloissa, tai Kioton kirsikankukkajuhlissa.

Kirjailijan tutkimusmatka sisältää enemmän jännitystä ja seikkailuja kuin kukaan voisi toivoa. Fukushiman ydinvoimalan räjähdys tapahtuu hänen ollessaan Kiotossa. Tässä vaiheessa tuhannen vuoden takaisen hovirunoilijan tutkimus vaihtuu punakoiden turistien seuraamiseen Phuketin turistirysässä Thaimaassa. Kirjakaupoissa tulee vastaan täältä onnensa löytäneiden opuksia:  My Thai Girl and I - How I found a new life in Thailand ja So many Girls! So little Time! - Your Guide to Romantic Adventures in Thailand. - Uskomatonta!

Loppua kohden löydän ilahduttavan, meitä yhdistävän yksityiskohdan: runous. Se miten hän pohdiskelee sitä, voiko oikeasti olla kirjallisuusihminen pitämättä runoista, harrastamatta, lukematta runoja, onko hän tyhmempi - Onko minulta jäänyt (taas) jotain olennaista ymmärtämättä? - näitä minäkin olen miettinyt! Kyllä minäkin olen vähien sanojen ystävä, sellaisten lauseiden, joissa muutamalla sanalla ilmaistaan jotain monimerkityksellistä ja tärkeää - kunhan ne vain ovat proosaa. Sitten hän päätyy siihen, että Sein listat ovat juuri sitä runoutta. Runoutta ovat myös hänen omat lauseensa Kioton kirsikankukkasateesta. Kirsikankukat kuihtuvat ja silloin voi joutua mono no awaren kouriin. Se tarkoittaa maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta, asioiden määrittelemätöntä mutta pakahduttavaa surullisuutta.

Onneksi kirjassa on sittenkin enemmän voimaa ja energiaa antavaa iloisuutta. Kuten tämä
Hetkiä, jolloin tuntee itsensä epätavallisen onnekkaaksi:

--- Ilahtuneena sitä avaa paketin ja menee itsekseen hymyillen ulos verannalle selaamaan kirjaa, jonka tekstistä ei tietenkään ymmärrä mitään. Yhtäkkiä sitä huomaa liikettä jalkojensa juuressa, katsoo alas ja näkee pienen näätäeläimen, joka nuuskuttaa pitkin kivillä päällystettyä sisäänkäyntiä huomaamatta ollenkaan ihmistä, jonka jaloissa se häärää. Sitä seisoo kirja kädessään ja katsoo, kun eläin vipeltää vaaleanruskeassa kesäasussaan, pian se katoaa kameliapuun alle ja jatkaa matkaansa ties mitä etsien.

Tätä kirjaa on luettu monissa blogeissa, täydellisen lumoutuneena mm. P.S. Rakastan kirjoja,ja innostuneesti myös  Kirjava kammari ja Täällä toisen tähden alla.