Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Finlandia 2013
Teos 2013, 522 s

 Praha -Vsenory - Pariisi - Moskova - Komi - Jelabuga

Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva 1892-1941) ja hänen tyttärensä Ariadna Efron (1912-1975) elivät elämänsä Euroopan ja Venäjän suurissa myllerryksissä, romaanissa kuvataan myrskyisiä vuosia 1923-1941. Noina vuosina Eurooppaa ja Venäjää repi kahden diktaattorin mielivalta,  samanlaisin keinoin hirmuhallintoaan ihmisten henkilökohtaisimpiinkin asioihin ulottaen. Pelkoa ihmisten keskuuteen levittäen, uhkailua, kiristystä ja ilmiantoja menetelminä käyttäen.

Runoilija perheineen pakeni Venäjän vallankumouksen alta ensin Prahan lähiseuduille ja myöhemmin Pariisiin, missä Tsvetajevan puoliso, Sergei Efron, vaikkakin valkoisessa armeijassa palvelleena työskenteli tyttärensä Ariadnan tavoin Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Perhe palasi  myöhemmin Moskovaan, mutta Stalin löysi vihollisia yhtä hyvin läheltä kuin kaukaa, omista ja vieraista. Tämänkin perheen kohtalo oli osa suurta tragediaa.

Romaanissa vuorottelevat aikaisempi ajanjakso elokuulta 1923 Tsekkoslovakian Vsenoryssä maaseudulla, jossa Marina Tsvetajevan näkökulma ja 20 vuotta myöhäisempi aika Moskovassa elokuussa 1941, jossa minä-kertojana tytär Ariadna, Alja.

Varsinkin  runoilijan sielunmaisemaa, kohtaamisia ja unia kuvaavat jaksot ovat aluksi sellaista vuolaiden kielikuvien vyörytystä kohti kultahuippuisia vuoria ja verenkarvaisia pilviä, että tottumatonta pyörryttää tämä runoratsun selässä laukkaaminen:

Leijona loittonee pitkin taivaankaarta kuin tuuli, kytevien mustien peltojen halki, yli vuorien, yli veden ja noki sataa meidän hiuksiimme eikä lähde pois.
- - -
Joskus hän oli yrittänyt poimia muistikirjaansa kieltä joka sekoittui uneen, mutta niin haurasta se oli, että se harsuuntui ja katosi aina kun hän seuraavana aamuna yritti sitä tavoitella, ohuita lankoja, liian ohuita.

Tyttären Aljan luvut palauttavat ajan ja paikan konkretian. Lopulta Riikka Pelon käyttämä runollinen kieli Marinan mielen liikkeitä kuvatessaan onnistuu näyttämään myös sen ristiriidan, joka äidin ja tyttären välillä jatkuu ilman että he löytävät kadonnutta läheisyyttä. Runoilija-äiti toteuttaa klassista taiteilijaroolia, hän ei näe todellisuutta runojensa ja uniensa, äkillisten ja vaihtuvien rakastumistensa keskeltä. Lapset - tytär ja poika Muri/Georgi - voivat olla viluissaan ja nälkäisiä, mutta äiti ei huomaa nostaa jäätyneitä pyykkejä narulta. Tytär on häiriötekijä, kun ei voi vastata äidin vaatimuksiin yhteisen kirjan kirjoittamisesta, itse vielä lapsena. Kahta omaa runoilijan tietään kulkevaa naista ei perheeseen sovi, siksi Alja on käytännöllinen.  Minä haluan olla tavallinen lapsi, Alja sanoi.

Runoilijan omaehtoinen elämä ja valinnat ovat vahvoja myös suhtautumisessa uuden vallan merkkeihin kotimaassa. Marina on epäluuloinen ja pilkallinen perheensä jäseniä kohtaan, jotka tekevät yhteistyötä Neuvostoliiton salaisen poliisin kanssa Ranskassa. Saisittekin kaikki tehdasvalmisteisen sosialistisydämen jota säädeltäisiin Kremlistä, Marina lisäsi pisteliäästi, sitten olisitte onnellisia, yksi yhteinen sydän. Sen yövalvojanne määräämä, taDam-taDam-taDam, koneiden tahdissa. Siinä teille tulevaisuuden mittaoppi.

Taitavasti Pelo kuvaa äidin ja tyttären viha-rakkaussuhdetta. Alun symbioottinen lapsen ja äidin suhde muuttuu kompleksiseksi, kun äidin taiteellinen projekti: samanlainen tytär, ei onnistu. Rakkaus jää siinä enemmän kirjoitusten saloihin, kaunaisuus, pettymys ja kasvava etäisyys ovat sitäkin selvempiä. Tsvetajeva oli saanut tunnustusta runoilijana, hänelle äidin rooli on vieras ja häiritsevä. Hän ei osaa sitä, eikä arvosta sitä. Tyttären osana on repiä itsensä irti vahvan äidin sanelemasta osasta, johon kukaan elävä ei kuitenkaan pystyisi. Paljaimmillaan rakkaus on rivi neulanpistoja.  Sitä paitsi varauksettomin rakkaus näyttää kohdistuvan hemmoteltuun pikkuveljeen, Muriin. Kuollut sisko, Irina näyttää jälkikäteen keräävän runoilijalta enemmän huomiota kuin aina väärin toimiva elävä tytär. Tämä äidin ja tyttären vaikea suhde romaanissa on ajasta ja olosuhteista riippumaton. 

Ja kun tyttö aloitti leikin, sitä ei saanut lakkaamaan. Se oli kuin itsepintainen painajainen, joka ei katkennut, ja tytön irvailu vaikutti Marinaan kuin oikosulku, hän ei osannut enää olla oma itsensä, aivan kun jokainen ele, jonka hän koetti tehdä, olisi karannut hänen otteestaan niin kuin pyörä liukkaalla tiellä. - -  Porvarillinen teeskentelijä, pahinta minkä hän tiesi.

Kuitenkin heillä on yhteistä syvä rakastamisen kyky, yhteinen kohde on isä Serjoža, sekä Boris (Pasternak). Monet kohdatut rakastumiset ovat myös pettymyksiä Marinalle, Aljan kohtalona on tulla rakastettunsa ilmiantamaksi. Myös Tsvetajeva kokee tulleensa miehensä pettämäksi, kun tämä toimii Neuvostoliiton kätyrinä, maassa jossa runoilijan työ ei enää saa tunnustusta vaan sen sijaan pilkkaa ja halveksuntaa.

Korpit tulivat kesken meidän tanssimme. Perhe hajoaa Stalinin koneiston murskaamana.

Tytär Alja ei ollut heikoimpia vankileirillä. Hänellä oli takanaan äitinsä kasvatus.

Ehkä Marinakin on lopulta alkanut ymmärtää, että on sittenkin mahdollista elää, todella elää, pieni arkinen asia kerrallaan.

Mutta Alja ei ollut antanut hänelle anteeksi. Sen hän osasi lukea kirjeistä. Kaikesta siitä mitä Alja ei sanonut.

Jokaisella ihmisellä on kuolema sisällään niin kuin hedelmässä kivi. Tämä kaunis romaanissa siteerattu lause on Rainer Maria Rilkeltä, jonka kanssa Marina Tsvetajeva muun muassa kävi kirjeenvaihtoa.

Vuolaimpia vyörytyksiä, jotka kasaantuivat kuin punertavat pilvet Victoria Åbergin 1800-luvun maalauksissa, olisi voinut karsia. Mutta romaani terävöityy mitä pidemmälle ehtii. Siksi - vaikka ei horjutakaan tähänastisen Finlandia-suosikkini, Rosa Liksomin Hytti Nro 6 asemaa ja on tyyliltään sen lähes täydellinen vastakohta - tämä oli mieleenpainuva ja vaikuttava kirja.