Näin taas hyvän leffan:

A Late Quartet
Ohj. Yaron Zilberman, USA




Odotukseni eivät olleet kovin korkealla - mikä tietysti aina auttaa hyvään elämykseen. Ajattelin nimittäin, että tämä jousikvartetista kertova elokuva on tarkoitettu klassisen musiikin harrastajille ja tuntijoille. Näin ollen, asiaan vihkiytymättömänä,  kuvittelin, että joudun siirtelemään levottomia jalkojani ja tukahduttamaan haukotuksiani sekä taistelemaan nukahtamista vastaan. Kaikkea muuta!

Edesmennyt Philip Seymour Hoffmann oli tietenkin tosi hieno näyttelijä. Sen tiesin etukäteen. Hän loistaa roolissa kuin roolissa. Mutta kaikki muutkin näyttelijät ovat hienoja. Lisäksi  elokuvan teemat ovat moninaiset: yksi kvartetin jäsenistä on muita vanhempi ja sairastumassa Parkinsonin tautiin. Hänen kauttaan kuvataan luopumista, parrasvaloista sivuun astumista. Uusi tilanne muuttaa kvartetin sisäistä dynamiikkaa ja rooleja. Ambitiot ja kilpailumieliala nousevat pintaan ja syrjäyttävät harmonisen yhteissoitannan. Ensimmäinen ja toinen viulisti lyövät toisiaan viululla päähän, kuvaannollisesti. Myös kvartetin pariskunnan suhde alkaa rakoilla. Lisäksi pariskunnan tytär, lahjakas viulisti hänkin ja kaunis nuori nainen, aiheuttaa yllättäviä myllerryksiä sekä rakkauselämänsä että vanhempiensa suhteessa. Kaiken aikaa taustalla kulkee kauniita näkymiä talvisesta New Yorkista. Nykyisten elokuvateattereiden äänentoiston maailmassa klassinen musiikki taitaa olla juuri se, josta korva vielä nauttii. Kaikki muu musiikki ja muu äänimaailma kun tuppaa olemaan liian kovalla.

Ohjaus nopeasti vaihtuvine kohtauksineen ja yllättävine draaman käänteineen on taitavaa. Lopun koskettavassa kohtauksessa, kuten muutenkin elokuvan eri kohtauksissa,  klassinen musiikki paljastaa salojaan pöljemmällekin oikein kauniisti.

Eihän tämän pitänyt mikään elokuvablogi olla, mutta nyt kävi näin että tästäkin oli nyt muutama rivi laitettava.