keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta


Siltala 2014, 214 s
Egenmäktigt förfarande. Suomentanut Sanna Manninen
Graafinen suunnittelu Elina Warsta

Olen kokenut sen itse. Olen seurannut sitä sivusta työpaikan juhlissa. Olen kuullut siitä puhuttavan. Olen nähnyt siitä elokuvia. Yksipuolisen rakastumisen kovasta kokemuksesta on kyse. Olin 18-vuotias ja ensimmäistä kesääni Tukholmassa. Tapasin opiskelija-asuntolan sipulikeitto-bileissä parikymmentä vuotta vanhemman taiteilijan. Vielä New Yorkista. Mikään ei voinut olla hienompaa. Muistan vielä sen samettisen äänen ja vahvan tupakan. Vasta olin tullut mälsästä Turusta, jossa ei koskaan tapahtunut mitään, ainakaan minulle, ainakaan siihen mennessä, ja yhtäkkiä olin Tukholman grooveimmassa jazzklubissa, joka oli täynnä tupakan savua, kirjavia tyyppejä joka puolelta maailmaa, jazzpianisti ja tämä mies, joka oli osoittanut minulle riittävää huomiota. Riittävää että sai minun kaipaavan sydämeni riehaantumaan. Kesti pari viikkoa ja vaati muutaman nöyryyttävän tuputtautumisyrityksen ennen kuin tokenin. Nuorena iho on kimmoisaa, arpi sydämessäkin paranee. Jälki jää, mutta ilman niitä elämä olisikin elämätöntä. Tämä episodi tuli tästä kirjasta mieleeni. Tukholman takia minun olisi pitänyt lukea tämä alkukielisenä, mutta Sanna Mannisen suomennos on hyvä.

Ester Nilsson on jo kolmenkymmenenyhden, vakiintuneessa suhteessa, korkeasti koulutettu runoilija ja esseisti. Hänen hallittu ja mukava elämänsä putoaa raiteiltaan kun hänen pitää haastatella Hugo Raskia, arvostettua taiteilijaa ja pitää tästä esitelmä. Ester rakastuu mieheen jo esitelmää laatiessaan. He tapaavat ensi kertaa esitelmän jälkeen. He käyvät illallisella naisen mielestä syvällisiä keskusteluja viinilasillisen äärellä. Ester on vakuuttunut kyvystään vietellä mies älyllään, keskustelutaidollaan. He kuuluvat toisilleen, hän on siitä varma. Hän löytää uusia aiheita tapaamisille. Siitä alkaa naisen via dolorosa, joka kestää vuoden.

Ester on toimen nainen, ja kertoo sydämensä vaatimuksesta pitkäaikaiselle avopuolisolleen nopeasti, jotta voi jättäytyä yksin ja omistautua rakkaudelleen täydellisesti. Mieletön intohimo syöttää naiselle toiveita antavia viestejä mitättömistä tapahtumista ja torjuu selkeät merkit vastarakkauden puuttumisesta. Ystävätärkuoro toimii siten kuin se aina toimii, antaa järkeviä ohjeita lopettamisesta, mutta yrittää pysyä edelleen tukena. Se on tietenkin turhaa. Ester ei niitä kuuntele vaan päivät kuluvat menneiden tapaamisten perkaamisessa, uusien suunnittelussa, strategioiden tekemisessä kun hänelle elämän pääsisällöksi ja pakkomielteeksi kasvanut rakkaus syö kaiken muun tieltään. Hän punoo juonia viestittääkseen Hugolle, että ei odota tältä mitään, että hänellä on mielenkiintoinen elämä muualla - se ei vaan toiselle ole millään tavalla kiinnostava tieto. Kiduttavaa lukea näin elävästi kuvattua naisen nöyryytystä, posket alkavat kuumottaa tästä itsepetoksen määrästä. Mies ei ole paha mutta ei hän ole rakastunut. Esterillekin valkenee moni asia itsestään ja tunteista: rakastetuksi tuleminen ei ollut oikeus.

Lena Andersson kuvaa ikiaikaista aihettaan tarkasti, itse koetun oloisesti. Jos ei, niin sitten se on sitäkin taitavampaa. Ester on älykäs nainen, hänen havainnoissaan on myös itseironiaa. Lukijan tunteisiin - ollaan selkeästi epämukavuusalueella - sekoittuu myötähäpeän lisäksi empatia totaalisesti heittäytyvää rakastunutta kohtaan.

Pärjäile, sanoo Hugo puhelimessa. Ruotsiksi varmaan 'sköt om dig'.







6 kommenttia:

  1. Luin tämän ruotsiksi, mutta sekään ei saanut mua innostumaan tästä teoksesta. Olen kaiketi kykenemätön samaistumaan Esteriin, vaikka vastaavia yksipuolisen ihastumisen kokemuksia omaankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuun tämä vaikutti kyllä. Ehkä se liittyy omaan tyyppiin ja tempperamenttiin. Minulle Esterin reagointimalli oli tuttu. Se oli niin piinallisen hyvin kuvattu, että todella kosketti.

      Poista
  2. Minulla on tämä korkeassa lainattujen kirjojen pinossa. Kuvasit kirjan tilanteen niin hyvin, että houkuttaa tarttumaan, varsinkin kun samaistumispintaa löytyy, mutta ei niin pitkälle vietynä kuin tällä Esterillä.
    Oikeastaan suloisin rakkaus taitaakin olla toteutumaton rakkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tuo vanha klassinen romanttinen rakkaus eli toteutumaton sellainen ei tahraannu arjen kurasta. Nuorena kuulin kerran myös kommentin 'älä sitten rakastu minuun'. Jälkeenpäin ajateltuna aika mainio: selkeä ohje, ja vähentää myös rakastumisen tunnetta heti.

      Poista
  3. "Lena Andersson kuvaa ikiaikaista aihettaan tarkasti, itse koetun oloisesti. Jos ei, niin sitten se on sitäkin taitavampaa." Tämä oli hyvä: kokemuksen ja kuvittelukyvyn suhde on mielenkiintoinen kysymys, johon ei ehkä edes tarvita vastausta - riittää, että lukukokemus on antoisa. Ja Omavaltaista menettelyä oli huikea, lumoava luettava!

    VastaaPoista
  4. Totta, kyllähän taitavilla kirjailijoilla sitä kuvittelukykyä riittää. Tämä meni vain niin ihon alle kaikissa tunteissaan ja tunnelmissaan, että omakohtaisuus tuli väistämättä mieleen.

    VastaaPoista