Silvia Avallone: Teräs

Minerva Kustannus Oy 2014, 427 s
Acciaio, suomentanut Taru Nyström

Piombino on kaupunki Italian Toscanan rannikolla, lähellä Elban saarta. Vuoden 2001 kuumana kesänä 13-vuotiaat Francesca ja Anna, sydänystävät lapsuudesta asti, kauniita kuin ruusunnuput, puhkeavat kukkaan Via Stalingradon vuokratalokorttelissa, Lucchinin terästehtaan hallitsemassa maisemassa. Terästehdas ja sen valtaisat masuunit täyttävät sen vierellä elävien ihmisten päivät ja tulevat unessa öihin. Parhaat asiat kiiltelevät pelosta– siteerataan etusivulla Don De Lilloa.

Anna ja Francesca, sydänystävät ja kohta naiset, tumma ja vaalea, tanssivat Britney Spearsiä, kiusaavat parvekkeilta kurkkivia äijiä; heillä on kaikki, nuoruus ja kauneus ja rakkaus. Meikki valuu kuumassa mutta elämä on ihanaa kun on nuori ja kaunis. Bella figura on tärkeintä, Francesca ja Anna ovat korttelin kaunottaret, rumat tytöt seuraavat heitä kateellisina poikien huomiosta. Lisa kelpaa vain rekvisiitaksi Francescan mustasukkaisuusdraamassa. Näissä kortteleissa ei auta odotella haaveiden toteutumista, on elettävä täysillä ja aloitettava heti nyt. Kohta on myöhäistä, sillä hiilipöly peittää ja vuorotyö kuluttaa, lapsia syntyy teini-ikäisille ja kolmekymppisenä on kaikki jo takana. Sen jälkeen on vain raadantaa, riitelyä, huumeita, köyhyyttä.

Terästehtaassa työskentelevät vuorossa, kokaiinin voimalla, Annan hyvännäköinen ja tavoiteltu, mutta vain Elenaa kaipaava veli Alessio ja hänen kaverinsa Cristiano. Lisätienestiä pojat saavat romumetallin joukosta keräämästään kuparista. Se on arvokasta metallia jota voi myydä edelleen. Nuorilla on vielä intoa, lyijy- ja hiilipöly hangataan työpäivän jälkeen ihosta ja alusvaatteista, nuoret tytöt sovittelevat stringsejä ja minihameita, elämä puhisee suonissa. Elban saari siintää kutsuvana lupauksena paremmasta elämästä. Se houkuttaa rahakkaita turisteja kesäisin, siellä ei näe terästehtaan hylätyissä romuvarastoissa eläviä sairaita kissoja, yksisilmäisiä ja hännättömiä, joita Anna ja Francesca käyvät syöttämässä.

Nuorten vanhemmat ovat jo toivonsa menettäneitä. Annan isä Arturo pettää itseään ja muita. Hän on jo saanut potkut dieselöljyn varastamisesta mutta jatkaa laveaa tietä, riskinottoa, helppoa rahaa. Hän tulee kuukausien poissaolon jälkeen Ray-Baneissa ja kalliissa takissa ja tuo pojalleen uuden auton. Poika ja isä ovat valinneet eri tavoin. Arturo ajattelee kuin Berlusconi:

Arturo heitti tumpin ulos ikkunasta, laski häikäisysuojan ja vilkaisi peiliin. Hänen pojastaan oli tullut tehdastyöläinen, typerys joka maksaa verot ja antaa vetää itseään nenästä.
- - -
'Sinä ja minä olemme erilaisia', Alessio sanoi painottaen jokaista sanaa erikseen. 'Yritä hyväksyä se tosiasia. En välitä, vaikka minua vedetään nenästä, pidän teräksen juoksuttamisesta muottiin ja typeryksen osasta, enkä itse halua huiputtaa muita'.

Francescan isää Enricoa ei enää kiinnosta muu kuin tyttärensä; Francesca on kauneinta mitä hän on saanut aikaan. Siksi hän viettää vapaa-aikansa kiikaroimalla tyttärensä liikkeitä rannalla ja mäiskimällä tätä sekä jo 30-kymppisenä mummon roolin omaksunutta Rosa-vaimoaan. Nuorten elämäninto on ainoa mikä pitää vanhemmat hereillä, mutta heidän oma elämänsä on ohitse alle nelikymppisinä. Nuoret eivät muuta odota kuin ahdistavasta ympäristöstä poispääsyä.

Ainoa vanhemmista, joka jaksaa vielä taistella paremman huomisen ja heikompien puolesta on Annan äiti, Sandra, poliittisesti aktiivinen kommunisti. Hän joutuu koville omiensa keskellä. Mies kun täydellisenä nilkkinä häipyy aina välillä kuukauksiksi odottamaan savun laskeutumista, jälkien peittymistä. Naapurin kalabrialainen Rosakin päättelee, että hänen kotona pysyvä hirviönsä on sentään parempi kuin mies, joka katoaa. 
 
Italian neorealististen elokuvantekijöiden – Rossellini, Visconti, de Sica - tavoin Avallone kuvaa duunareiden Italiaa; hiki haisee, sula teräs sihisee, pasta kiehuu kattilassa, vanhemmat raivoavat kakaroille. Ollaan Toscanassa, lähellä turistirantoja ja vanhan kaupungin ravintoloita ja kuitenkin niin kaukana. Täältäkin työ pakenee muualle; kaunis Elena, Alession entinen tyttöystävä, nykyinen henkilöstöpäällikkö tekee listaa irtisanottavista. Alession on vakuutettava sitoutumista tehtaaseen että pääsisi työnsä pitävien listalle. Eräs päivitetty versio Romeon ja Julian tarinasta tämäkin. 
 
Silvia Avallonen esikoiskirja kertoo elämänmakuista tarinaa vaikuttavien  henkilöhahmojensa kautta ja maalaa taustalla suurempaa kuvaa yhteiskunnan muutoksista, ajan ilmiöistä, rikoksista, rakkauksista, ihmisten valinnoista. Ja kuinka lopulta sattuma voi sittenkin muuttaa kaiken ja tehdä tyhjää suunnitelmista. Syyskuun 11. 2001 on Piombinossakin erilainen päivä, mutta kohta kaikki jatkuu Gildassa entiseen tapaan. Neljätoistavuotias on seksibaarissa kovaa valuuttaa. Työstä saa elantonsa mutta siihen voi kuolla.
 
Avallonella on napakan tyylikäs lause ja dialogit ovat kuin dokumentista. Tarina etenee vuolaan virran vaivattomuudella ilman pienintäkään tyhjäkäyntiä, luin melkein siltä istumalta, ja näin sen jo elokuvanakin, päässäni siis. Googlaamalla selvisi, että Italiassa Stefano Mordini onkin näköjään jo ohjannut kirjasta elokuvan. Toivottavasti hän on saanut siihen neorealismin mestareiden malliin saman autenttisen tunnelman kuin kirjassa on, ja toivottavasti tulee meillekin katsottavaksi. Kirja sai Italiassa Premio Campiellon palkinnon ja sijoittui toiseksi arvostetussa Premio Stregassa vuonna 2010.

Löysin vinkin kirjasta Leena Lumilta, sen ovat lukeneet myös Suketus  ja Omppu.

Tämän jälkeen oli vaikeaa: seuraava romaani maistui kuin pitkä piimä 50-luvulla ja jäi minulta puoleenväliin. Se ei välttämättä ole Tuula-Liina Variksen romaanin 'Rakas' syytä. Teräksen jälkimaku oli vain niin vahva ja viipyilevä.