Juha Hurme: Hullu

Teos 2012, 249 s

Korjattu versio 31.12.: Minäkertoja ei ole = kirjailija.
Lueskelin eilen löytämiäni lehtiarvosteluja. Huomaan tehneeni oikaisun siinä, kun kerron kirjasta Juha Hurmeen muistelmana. Vaikka pohjaakin kokemukseen, kirja on fiktiota, romaani, joten päähenkilö ei ole Juha Hurme vaan kertoja.

Saako nauraa sille, kun ihminen menee psykoosiin, joutuu mielisairaalan suljetulle osastolle, tapaa siellä kaltaisiaan ja kertoo kokemuksistaan? Pahalta näyttää, mutta nauroin monet kerrat. Voisin jopa käyttää tästä kirjasta  sanaa 'voimaannuttava', vaikka sana herättääkin minussa lievää pahoinvointia.

Psykoosi ja harhat eivät ole leikillisiä tiloja, varsinkaan pysyvinä tiloina, mutta noissa rajatiloissa ovat monet luovat ihmiset käyneet ja kyllä sieltä katsoen näkee monia asioita toisin, monen ns. normaalin asian voi kyseenalaistaa, pitää järjettömänä, ja täydestä syystä. Sitä tässä tehdään ja päähenkilön matkalla kohti tukevampaa maankamaraa Hurme filosofoi ja pohdiskelee elämää, rohkeasti, ymmärtävästi, ennakkoluulottomasti ja hauskasti – sekä kirjoittaa selkokielisesti kirkasta lausetta. Kirjan hullu hakee itseään ja paikkaansa ja löytää sen kirjoittajana ja teatterin tekijänä, myös suljetulla osastolla.

Juha Hurme on paimiolaissyntyinen – varsinaissuomalainen murre ja historia näkyy ja kuuluu - teatterimies, käsikirjoittaja ja kirjailija. Minäkertoja tuntee eräänä päivänä Helsingissä, että Se on tulossa. Se on tehnyt itseään tiettäväksi jo jonkun aikaa. Hulluus. Sydän hakkaa kahtasataa, ympärillä alkaa hajota ja parvekkeen kaide on liian matala. Hän tietää keltaisen talon, jonka ovinappia voi painaa. Näin on sisällä Auroran psykiatrisessa sairaalassa. - Kirja on fiktiota, mutta pohjaa koettuun. Tämän esimerkin valossa muuten Auroran kynnys näyttää matalalta. Tästä on polemiikkia viime aikoina näkynyt, kun psykiatrinen päivystys on Helsingissä päätetty järjestää uudelleen ja lopettaa Aurorassa.

Keltaisesta talosta kertoja päätyy nopeasti harmaaseen, suljetulle osastolle.

Marmoriportaisiin oli kulunut askelten painaumat. Tästä oli kuljetettu paljon porukkaa alas.

Harmaassa talossa päähenkilö jonottaa kontrollin lääkitystä muiden mukana, kelaa elämänsä naisia, äitiä, siskoa, rakastettuja ja tytärtä, lukee ja analysoi Raamattua, vertailee Uuden testamentin evankeliumikertomuksia, ja alkaa hahmotella luonnoksia uusista läheisistään. Ja palaa katsomaan kuvia lapsuuden kesistä. Naapuripetissä majailee Jysky, kuin suoraan elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän, Nicholsonin inkkarikaveri, kiiltävänmustine letteineen. Mutta tässä käenpesässä ei  pesänhoitajien sadismi ole pääosassa, päinvastoin Auroran henkilökunta näyttäytyy neutraaleina, kaiken nähneinä ja asiallisina.

Alun epäluulon jälkeen potilaat Puupponen, Jysky ja kertoja aloittavat bändiyhteistyön, jossa päähenkilölle valikoituu luontevasti ensi työksi englanninkielisen rocklyriikan käännöstyö. Vain orja tai vanki voi tietää, mitä on vapaus. Ja vain rakkautta vailla oleva, mitä on rakkaus. Siksi reggae ja blues ja muu musta musa on niin ylivoimaista. Kirjoittamisesta löytyy päähenkilölle suunta hillitä kaikkialle karkaavia ajatuksia ja saada itselle samalla oma työtila tyhjästä, keskittymällä siihen, vaikka oma elämä näyttäytyykin epäselvempänä kuin Maiju Lassilan. Seuraava projekti on nimittäin kertomus Maiju Lassilasta alias Irmari Rantamalasta, ja muitakin nimiä on.

Kertomus pätkäisee kirjassa sairaalakokemusten kuvauksen, samoin kuin lopussa kertojan näytelmäprojekti osaston asukkaiden kanssa. Paras osio on nimenomaan tämä sekä tarkkanäköinen, arvostava että hauska kohtalotovereiden ja omien ajatusten kuvaus.

Haluatko sä täältä jo pois?

Ei minulla ole kiire. En ole vielä valmis.

Milloin sä olet valmis?

Sitten, kun olen oppinut rakastamaan koko sydämestäni vaimoni uutta miestä.

Omaa sairastumistaan tutkiessaan kertoja löytää painavia syitä kristinuskosta ja uskonnon opetuksen aivopesusta. Ihmiset uskovat jumaliin, koska eivät uskalla kantaa vastuuta elämästään, teoistaan, kohtaloistaan ja kuolemastaan. Ja koska pelkäävät kuolemaa niin kauhean paljon.

Loppuosan kirjasta muodostaa erillinen näytelmäesitys, jonka päähenkilö kirjoittaa osaston Uuden Vuoden juhliin. Siinä koe-eläin, amputoitu hiiri julistaa Suomen Turussa mielenrauhan. Osaston potilailla on kullakin roolinsa lukijoina. Päähenkilönä on J.J. Wecksell, Daniel Hjortin luoja, Lapinlahden sairaalaan päätynyt runoilija. Tässä J.J. Wecksellin patsaan puheenvuoro J.J. Wecksellille.

Minä ja minunlaiseni pidämme tätä maata pystyssä silloin kun sinä ja sinunlaisesi kaadutte, sekoatte ja lahoatte. Minä olen sinun tuotantosi kestävä osa. Minä olen Utvalda Dikter, valikoitujen runojesi suppea laitos. Minä olen keskivertoporvarin erektoitunut idea ja kolminkertainen eläköön-huuto. Minä edustan tasoa ja pysyvyyttä tööt tööt, kuolemattomuutta töttöröö, enkä siedä häilyvää liikkuvaa kasvavaa muuttuvaa elämää, sen versoja haaroja himoja iloja oikkuja erehdyksiä sykäyksiä lankeemuksia bakteereita soluja tumia sikiöitä virtaa verta virtaamista. 'Elämäss´ on likapyykin hajua; vain patsaassa on kauneuden tajua.' (Patsas innostuu liikaa ja meinaa kellahtaa kumoon.- - -)

Voiko tuota paremmin kuvata patsaan pönötystä. - Aina ei ole selvää, kuka on hullu ja kuka 'normaali'. Taiteilija tässäkin potkiskelee tiukkoja rajoja kauemmas, että kaikilla olisi helpompi hengittää. Kuten taiteilijat aina ovat tehneet.