maanantai 25. toukokuuta 2015

Kati Tervo: sukupuu




Yhdeksäntoistavuotias Johannes suutelee pihalla Vernaa. Heitä tarkkailee piilopaikastaan puusta pikkusisko Flora, ihmetellen. Hän pitää näkemänsä salaisuutena, sillä kohta Suomesta vaihto-oppilaaksi saapunut Johannes ja keskimmäinen siskoista, Adele vihitään. Ollaan Saksan Dresdenissä. Kun vuoden 1918 sota on Suomessa loppunut, Johannes Hukkanen ja Adele Schumacher vihitään Johanneksen kirkossa, Tampereen nykyisessä Tuomiokirkossa. He punovat yhteen näiden sukujen historian ja kasvattavat sukupuuhun omat oksansa.

Kati Tervo kertoo romaanissa ilmeisesti omasta suvustaan fiktion kautta, seitsemän naisen tarinaa alkaen vuonna 1953 syntyneen Heidi Hukkasen lapsuusajasta ja päättyen hänen nykypäiväänsä. Viimeisellä sivulla on piirretty sukupuu, jossa on jo Heidin tuleva kuolinvuosikin merkitty, 2033. Ehkäpä noin tilastojen valossa ajateltu.

 Taitavasti Tervo vaihtaa luvusta toiseen puhujan näkökulmaa ja kieltä. Sodat repivät rikki näitäkin ihmisiä, erottavat heitä toisistaan ja muovaavat heitä uusiksi. On myös perinteistä anopin ja miniän kamppailua vallasta: valkoinen silkkivuorinen hääpuku matkalaukussa, koruilla koristeltuna, haaveellinen ja rakastunut Adele saapuu saksalaisesta vauraasta porvariskodista ankaran ilottomaan maalaistaloon, jota hallitsee lukutaidoton mutta raamatun kuviin uppoutuva Liisa Hukkanen, sodasta vasta leskeksi jäänyt puhumaton nainen. Täällä vierasta pelätään ja Adele on vieras, vaikka tunteekin ruokasienet. Mikään ei anopille kelpaa, hän haaveilee saksalaisesta miniästä kaivon pohjalla.

Luvut, Heidi, Adele, Verna, Flora, Liisa, Hanna ja Bertha ovat lyhyitä ja lauseet myös, mutta eläytyvä kerronta saa naiset kukin vuorollaan astumaan ulos seepianvärisen albumin valokuvakehyksistä. Kukaan ei enää ole puhumaton, kuten moni eläessään. Heidi on kaivanut esiin kirjeet ja Berthan liebes Tagebuchin, hän puhuu asiat, joista on vaiettu.

Menneet heräävät eloon Adele-mummun sängyn reunalla. Heidin lapsuudessa. Leipovan ja lempeän mummun sijaan huoneessa on sairasteleva ja köhisevä mummu, pelottavaksi ja vieraanhajuiseksi muuttunut susi. Mutta vanhat naiset eivät vähästä hätkähdä: suden mielestä lapsella on hyvä olla mielikuvitusta. Heidi saa mummun vanhan meripihkakorun, joka Dresdenissä annettiin hampaattomalle vauvalle pureskeltavaksi kun ikeniä kutitti. Nyt hampaattoman mummun tekohampaita pidetään vesilasissa.

Rohkeita naisia varttui Schumacherin perheessä. Bertha Mutti oli innostunut työstään ranskalaisten yläluokan turistien kanssa sanatoriossa eikä kotona kasvavan tyttökatraan paimentaminen innostanut. Esikoisella, Vernalla ei ollut vaihtoehtoja, hänestä tehtiin varaäiti. Päättäväinen nuori nainen ottaa ohjat omiin käsiinsä ja järjestää itselleen uuden elämän, joka alkaa karkumatkalla Atlantin yli Ellis Islandille. Näyttää, että Bertha-äiti poissaolollaan petaa suhteensa tyttäriinsä lopullisesti, kukin heistä katoaa häneltä maailmalle. Nuorin Flora on taiteilijasielu, jonka rakkaudelle eikä taiteelle sota eikä perhe antanut tilaa.

Suvun naisten kohtaloiden kautta Tervo kertoo tärkeitä asioita, paitsi vaietuista suvun sisäisistä jännitteistä myös naisten historiasta sodassa, sen arjessa ja työssä. Ja mm natsi-Saksan mielisairaanhoidosta, puhdistuksissa kadonneista potilaista. Se koskee myös tätä sukua. Naiset kohtaavat rakkauksia ja menettävät niitä, kamppailevat asemastaan lasten ja näiden lasten elämässä, usein susina toisilleen. Tyyli on helppolukuista ja täsmällistä, sitä on ilo lukea.  Huumori, joka Kati Tervolle on ominaista, on siellä, mutta taempana. On puhe myös kauheuksista ja vääryyksistä, joita tässäkin suvussa tapahtui. Ne Tervo nostaa päivänvaloon, etteivät ne kolise luurankoina kaapissa. Hän tekee sen kuten vain viisas ihminen ja taitava kirjailija osaa, tyylillä ja viihdyttävästi.

Raiteet kulkevat metsittyneen tohtori Lahmannin sanatorioalueen ohi. Se oli kukoistava hoitola ja kylpylä. Göbbels ja primadonnat lepuuttivat siellä hermojaan. Se oli isomummu Berthan työpaikka. Kymmeniä rakennuksia käsittävä vanha hoitola on rapistunut. Kylpylään on pesinyt harvinainen lepakko. kääpiöhevosenkenkäyökkö. Suojeltu yöeläin hidastaa alueen kunnostusta. Miten ihmisen voisi suojella toiselta ihmiseltä. Jokaisen meistä pitäisi olla rauhoitettu.

Tässä vielä Marjatan hyvä tiivistys kirjan tunnelmista.

Kati Tervo: sukupuu
WSOY 2014, 201 s
Päällys Martti Ruokonen






2 kommenttia:

  1. Leean, kirjoituksesi palauttaa elävästi tämän kirjan tunnelman. Toteat, että tyyli on helppolukuista ja täsmällistä - samaa mieltä! Täsmällinen kuvaa hyvin Kati Tervon tyyliä.
    Hyvä idea kuvata kirja omia (luulisin) sukukuvia vasten.
    Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
  2. Isoäitini albumi siellä on kuvassa. Paljon oli nuorilla miehillä kuvissa noita uniformuja siihen aikaan. Näyttävät niin 'siisteiltä',vaikka sota on sitten yhtä suurta sotkua.

    VastaaPoista