Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Huom. perhosen siipi, karva - merkityksellisiä yksityiskohtia

Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä. - Heinrich Heine

Haggada on nimeltään kuusisataa vuotta vanha hepreankielinen kirjoituskokoelma, ohjeistus, koodeksi. Haggada oli ja on Bosnian Sarajevon kansallismuseon kruununjalokivi. Sen luultiin tuhoutuneen Jugoslavian sodan pommituksissa, mutta juutalaisten pyhän kirjan pelasti museon kirjastonhoitaja, muslimi, joka kätki sen. Puoli vuosisataa aiemmin se pelastui natsien tuholta ja kätkettiin moskeijaan. Kokoelman erikoisuus on sen taidokas lehtikultaa sisältävä miniatyyrikuvitus. Aiemmin luultiin, että kuvitus oli kielletty juutalaisissa pyhissä kirjoituksissa, käskyn mukaan.

Kirjoituskokoelman historia punoutuu romaanissa seikkailukertomukseksi. Haggadan mysteeri avautuu sen pelastajien käsien kautta Bosnian sodasta keskiajan Espanjaan, inkvisition aikaan, ajassa taaksepäin kulkien. Rinnan historiallisten tapahtumien kanssa kulkee tohtori Hanna Heathin, vanhojen kirjojen konservointiin erikoistuneen tutkijan matka pyhän kirjan paikoille. Kadonneeksi luultu haggada on löytynyt ja kansainvälisesti arvostettu tutkija on saanut kutsun saapua Sarajevoon arvioimaan kokoelman kuntoa. Mutta miksi pergamentissa on perhosen siipi? Perhostutkija paikallistaa siiven alppi-ilmastossa viihtyvään lajiin kuuluvaksi. Tutkimusyksityiskohtien kautta matkataan Sarajevosta natseja pakenevien partisaanien mukana Alpeille, vuoden 1894 Wieniin köyhän kirjansitojan dilemmaan: millä rahalla hoidattaa kuppa?  Viinitahrat ovatkin verta ja vievät 1600-luvun Venetsiaan, ehtoollisviinistä humaltuvan katolisen papin seuraan, vääräuskoisten kirjoitusten syynääminen on rankkaa puuhaa. 'Revisto per mi' ja allekirjoitus pelasti kokoelman inkvisition kirjarovion liekeiltä.

Haggadan polku kiemurtelee Välimeren maissa ja nousee näkyviin 1400-luvun Espanjassa. Täälläkin inkvisitio on voimissaan ja juutalaisia vainotaan, convivencia on ohi - ajanjakso jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kesken vallitsi suhteellisen rauhanomainen rinnakkaiselo. Mutta, valitettavasti tässä kohden romaanin uskottavuus alkaa horjua. Tätä ennen partisaanit ja papit, kirjansitojat ja rabbit omissa kammioissaan ovat eloisia hahmoja mutta nyt alkaa kirjailijan feministinen näkökulma kasvaa niin vahvaksi, että romaani muuttuu yhä enemmän seikkailukertomukseksi ja lähestyy - ehkäpä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Taidokkaiden kuvien takana on nainen, vieläpä musta. Asioiden käänteissä alkaa olla sadulle ominaista mustavalkoisuutta ja toiveunta. Ja jotenkin nykyaikainen näkökulma ja moraalin arviointitapa noin kaukaisena historiallisena aikana tökkii.

Historialliset käänteet kulkevat siis ajassa taaksepäin viiden vuosisadan ajan, kun taas tutkijatohtori Hannan kertomus kulkee kronologisesti eteenpäin. Hänen polkunsa kompastelee äiti-nimiseen kiveen, bisnesnaiseen, kuuluisaan kirurgiin, joka ei koskaan ole osannut arvostaa tytärtään, boheemia humanistia. Äidin ensimmäinen epäonni tuo käänteitä suhteisiin ja suvunkin kätkettyjä salaisuuksia paljastuu. Aika paljon mysteereitä siis. Rakkautta löytyy Sarajevon museon kätköissä, mutta tämä osuus on myös melko ohuesti ja ennalta arvattavasti kuvattu.

Olin Geraldine Brooksin Islamin naisia käsittelevästä kirjasta niin innoissani, että otin tämän seuraavaksi luettavaksi. Brooksin tietokirja ja toimittajan kirjoitustyyli teki minuun kyllä suuremman vaikutuksen kuin tämä romaani. Olisin ehkä halunnut lukea Haggadan historiasta sellaisenaan, puhdistettuna romaanin aika täyteen pakatuista tarinoista, vaikka Brooksilla selvästi on myös tarinan kertomisen kykyä. Romaanilla on tietenkin hyvin kaunis ja humaani sanoma: kuinka lohdullista on löytää sodan ja vihanpidon keskellä taiteen merkitys, kuinka se voi kaataa kaikki keinotekoiset rajat ihmisten välillä ja näyttää meissä parhaimman - kuten silloin kun muslimimies kätkee juutalaisten pyhän kirjan, jotta se säästyisi tuholta.


Geraldine Brooks: Kirjan kansa
People of the Book, suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2009, 420 s 
Kansi Jussi Kaakinen