keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945



Psyykkisesti vammautuneiden sotilaiden aiheuttama moraalinen kiusaantuneisuus tai suoranainen uhka tuntuu syntyvän siitä, että heidän mielensä murtuminen oli seurausta samasta sotaisesta väkivallasta, jolle yritettiin antaa kansallisesti yhdistävä ja myyttinen merkitys uutta luovana uhrina. Sodan trauma ja myytit ovat siis samaa alkujuurta.

Kuusikymmenluvun nuorelle, minulle ja monelle muulle, sota on merkinnyt ennen kaikkea sen vastustamista. Hippien kukkaiskansa sekoittui Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. Isäni oli sotainvalidi, mutta muisteli omaa sodankäyntiään ja haavoittumistaan hyvin vähän. Posttraumaattisia stressioireita ei hänessä voinut havaita, mutta kranaatinsirujen jäljet vaivasivat selässä. Sodasta ei lapsuudenkodissani ollut paljon merkkejä eikä puhetta, kirjallisuutta kyllä löytyi, vanhemmista ja uudemmista sodista. Muistan selailleeni kuvitettuja Vänrikki Stoolin tarinoita. Kaunis oli Wilhelm von Schwerin, joka kaatui vain 15-vuotiaana. Eniten minua jäi vaivaamaan sotilaskarkuri, jonka morsian hylkäsi. Tyttö olisi mieluummin surrut sankarivainajaa. Kuinka ihmeessä nainen ei ilahdu kun mies palaa hengissä ja on vielä tehnyt sotarikoksen, karannut, ehkä rakkauden tähden tai sitten vain koska ei halunnut kuolla?

Kauhusta paikoilleen jähmettynyt, itkeskelevä, vapiseva, painajaisunia näkevä 'tärähtänyt' sopii sotaa käyvän valtion kansalliskertomukseen yhtä vähän kuin rintamalta karkaava 'pelkuri'. Ville Kivimäen mukaan talvi- ja jatkosodassa hoidettiin 18.000 miestä sielusyntyisten reaktioiden, hermoheikkouden,  sairasmielisen reaktion takia. Näillä termeillä diagnosoitiin psyykkisiä häiriöitä sodan aikana ja sen jälkeen. Tilastoitu määrä on Kivimäen tutkimusten mukaan jäävuoren huippu. Ville Kivimäen Murtuneet mielet on näiden paljon kärsineiden miesten ja heidän omaistensakin historian palautus. Se on ollut vaikea ja monista syistä piiloon jäänyt osa sodan henkilökohtaisia traagisia kokemuksia, jotka meille rauhan aikana eläneille tuntuvat niin ilmiselviltä, luonnollisilta reaktioilta sodan väkivaltaan. Mutta aika oli toinen ja Kivimäki valaisee sen huolellisesti, niin lääkintä- kuin sotilasviranomaistenkin toimintaa ajan taustaa vasten kuvaten. Samalla tulee mielenkiintoista tietoa psykiatrian historiasta, esimerkiksi mistä ajan auktoriteetit milloinkin oppinsa ammensivat (Saksa, Englanti, Yhdysvallat). Lähdeaineistona ovat olleet sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomukset, Päämajan Lääkintaosaston sota-ajan arkisto, suomalaissotilaiden muistitietoaineistot sekä sotapsykiatrien kirjoittamat tieteelliset artikkelit.

Sodassa kärsityt fyysiset vammat olivat kuin ansioristi, isänmaan puolesta kaikkensa antaneen sotilaan uhri. Psyykkisiä vammoja ei virallisesti 'sallittu', sen tiesivät myös sairastuneet, mutta sotilaat ilmaisivat järkytyksensä 'kehollisesti', vapinana ja muina fyysisinä oireina joihin ei löytynyt selitystä. Käytettiin yleisesti nimitystä 'tärähtäneet'.

Kivimäki käy ensin läpi sotilaiden taustat, ikärakenteet ja sotien eri vaiheet potilaskertomuksista esille nostettujen esimerkkien kautta ennen kuin käy tutkimaan lääkintähuoltojärjestelmän ja sotapsykiatrian historiaa ja tavoitteita sekä yksittäisten lääkäreiden ja psykiatrien hoitoperiaatteita.

Talvisota näyttäytyy selkeämpänä ja henkisesti vähemmän kuormittavana, vaikka tappiot olivat suuria ja taistelut kovia. Sodan päämäärä oli yhteinen ja yhdistävä. Jatkosota, Neuvostoliiton alueelle viety hyökkäyssota oli joukoille vieraampi ja se näkyi myös psyykkisten häiriöiden rajuna lisääntymisenä ja loppuvaiheessa karkuruutena ja paniikkina. Nuorten miesten lähes aikuistumisriittinä kokema yhteinen ponnistus, musta huumori, yhteinen kieli, asevelitoveruus vaihtui vanhenevien - yli 30-vuotiaiden! - perheellisten miesten kokemaan turhautumiseen. Kivimäki on käynyt läpi myös kansainvälisiä sotatraumojen tutkimuksia, mm Yhdysvalloista Vietnamin sodan veteraaneista. Niissä on osoitettu, kuinka kertyvät sotakokemukset vaikuttavat psyykkisesti kuluttavasti. Kahden kuukauden yhtämittaisten taistelujen jälkeen 98 prosenttia miehistä voitiin laskea tavalla tai toisella psykiatrisiksi tappioiksi.

Taisteluissa mieleltään järkkyneillä oli usein takanaan jo epävakaa tai vaikea lapsuus, joka teki sotilaalle entistä vaikeammaksi kestää koettelemuksia. Eturintamassa oli enemmän kouluttamattomia, köyhiä, pienviljelijöitä tai työläisiä kuin upseereissa, mutta vaikea tausta oli saattanut olla myös varakkaasta perheestä lähtöisin olevalla sotilaalla. - Tässä kohtaa tuli mieleen Henrik Tikkanen, jolla oli  varakkaiden alkoholistivanhempien kolhima lapsuus ja lukemani mukaan hän oli sotakokemuksestaan psyykkisesti traumatisoitunut.

Sotapsykiatrialla, kuten koko lääkintähuoltojärjestelmällä oli kaksoistehtävä: parantaa palveluskuntoon ja valvoa, ettei psyykkisiin häiriöihin vetoamisesta muodostunut liian helppoa 'pakoreittiä'.  Tiedettiin, että liian salliva suhtautuminen sotaneurooseihin oli aiheuttanut suurta vahinkoa Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, puhuttiin korvausneuroosiepidemiasta. Saksa oli muutenkin Suomen sotapsykiatrian esikuva, Kivimäki mainitsee pari yksittäistä lääkäriä, jotka edustivat brittiläistä tai yhdysvaltalaista perinnettä. Saksalainen suunta oli ankara ja kannatti kuria, päämääränä oli osoittaa että syyt henkiseen vammautumiseen ovat heikossa yksilössä, älyssä, perimässä. Äärimmillään sen suuntauksen edustaja, lääkintäeverstiluutnantti Yrjö K. Suominen läheni Hitlerin rotuhygieenikkoja ja katsoi olevan edullista, että eturintamassa huonoimmasta materiaalista päästään eroon, heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä.

Sotaneurooseista kärsineitä hoidettiin uusilla lääkkeillä, sähköshokeilla, tiukalla voimistelullakin. Shokkihoitoja laajennettiin huolettoman oloisesti ja myös fyysistä simputusta esiintyi. 'Väärin' ajattelevia rangaistiin ja sähköshokkeja käytettiin myös itsepäisen nujertamiseen. Sotapsykiatriassa esiintyi myös maltillisempia edustajia eikä Kivimäki väitä, että huono kohtelu tai sadismi olisi ollut määräävää hoidossa, mutta halveksuva suhtautuminen psyykkisiin sotavammoihin oli kuitenkin vallitseva asenne ja syitä etsittiin potilaasta. Älykkyystestejä tehtiin juuri taisteluista tuoduille vapiseville potilaille. Ne psykiatrit, jotka korostivat sodan väkivallan vaikutusta trauman aiheuttajana olivat poikkeuksia. Vasta kesäkuussa 1944, kun suomalaissotilaiden rintamakarkuruus ja erilaiset paniikki-ilmiöt paisuivat ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, Päämajan alaisuuteen perustettiin pieni sotilaspsykologinen työryhmä.

Fyysisesti vammautuneet sotilaat saivat korvauksia invaliditeetistaan, mutta psyykkisten vammautumisten kohdalla korvauslinja oli tiukka; vakavammat häiriöt selitettiin ajan oppien mukaisesti yksilön omista ominaisuuksista johtuviksi eikä linjaan tullut muutoksia vielä 1990-luvullakaan. Psyykkisesti vammautuneet saivat vammansa lisäksi kärsiä moraalista paheksuntaa ja häpeän stigmaa, vaikka heidän sairastumisensa ovat mitä normaalein reaktio sodan tuhoon ja väkivaltaan ja kuka tahansa saattoi sairastua.

Ajattelin ensin, että tämähän on raskasta luettavaa keskellä kaunista kesää. Olen iloinen, että luin tämän tärkeän kirjan lähihistoriastamme. Se liikutti ja herätti myötätuntoa noita kovia kokeneita ihmisiä kohtaan, oli mielenkiintoinen ja monelta kantilta ihmisiä sodassa pohtiva. Ville Kivimäki on tehnyt hienon työn ja tehnyt sen punnitusti ja neutraalisti, ajan taustoja tarkasti valaisten, kohteitaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Hän myös varoittaa nykyisestä löyhästä traumapuheesta. Siitä on tullut arkipäiväinen termi, jolla voidaan viitata mihin hyvänsä stressaavaan tai vaikeaan kokemukseen: Niin tosia ilmiöitä kuin sukupolvelta seuraavalle siirtyvät traumat monissa perheissä ovatkin, me kaikki emme ole sodan uhreja. 

Koko kuva Suomen sodan kasvoista on vasta nyt täydentynyt tällä palasella. Teos voitti Tieto-Finlandian vuonna 2013 ja perustuu historioitsija Ville Kivimäen väitöskirjaan Åbo Akademista, Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma and Military Psychiatry, 1941-44.

Muita lukijoita: Kirjakaapin kummitusSuketus1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945
WSOY 2013, 475 s

15 kommenttia:

  1. Erinomainen kirjoitus! Kivimäen kirja tuli luettua Ihminen sodassa -lukuhaasteessa, ja se väritti sitten kaikkea sen jälkeen luettua. Tuntematon sotilas ja Länsirintamalta ei mitään uutta avautuivat tämän kautta uudesta näkökulmasta: ryhmädynamiikka, henkisen väsymyksen oireet jne.

    Ensimmäisen maailmansodan historia on irvokasta siinäkin mielessä, että ennen sotaa ja sen alkuvaiheessa mm. kirjailijat lietsoivat romanttista sotakäsitystä ja autorisoivat näkemyksensä inhimillisyyden tuntemuksellaan. Kesti aikansa ennen kuin kritiikki meni perille. Rudyard Kiplingin täyskäännös lienee kuuluisin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Minulla oli vaikeuksia koota näkemyksiäni, kun olin lopulta merkinnyt lähes jokaisesta sivusta jotain huomioita, niin mielenkiintoista luettavaa tämä lopulta oli. Aluksi olin teemasta vähän 'raskautettu'.

    Tuo mainitsemasi ensimmäisen maailmansodan aikainen sotahurmos tuli hyvin käsiteltyä Knausgårdin 6. kirjan perusteellisessa Hitler-esseessä. Lukemalla edelliset vuosikymmenet ja niissä vallinneet 'trendit' alkavat hahmottua aina vaan enemmän. Sodan romantisointi eräs niistä selvästikin. Vaarallista.

    VastaaPoista
  3. Tuossa lopussa kerrot kirjoittajan tuumineen, että 'me kaikki emme ole sodan uhreja'. Varmaan on niin, että eivät kaikki edes haavoittuneet sodassa, mutta toisaalta luulisin useimpien suomalaisten tunteneen jonkun joka haavoittui tai kaatui tai muuten kuoli sotaponnistelujen aikana. Sitten on vielä se pitkään jatkunut riski haavoittua tai kuolla ja pelko siitä. Sekä tietysti kaikenlainen puute, joka jatkui vielä pitkään sodan jälkeenkin. Tosin ne nyt eivät ole lukemasi kirjan aiheena. Ja totta on, että helposti voidaan traumojen suhteen sortua liioitteluunkin.

    Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Varmasti ovat kärsineet sielullisesti oirehtineet soturit rintamalla. Voipi olla, ettei kaikkia kohtaloita kannata ruveta penkomaankaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkä varjohan sodalla on ollut meillä. Mutta kai siitä sotapuheesta ja siihen liittyvästä on hyvä jollain aikataululla irtaantua, asioiden selittämisestä pääasiallisesti sillä. Kyllä minua tämä kirja liikutti paljon ja olin oikein kiitollinen kirjoittajalle, että hän on saanut kerrottua noiden ihmisten historian.

      Poista
  4. Sota on kyllä ihmisen keksinnöistä hirvittävin. Huh, en juuri halua lukea sotaa käsittelevää kirjallisuutta, mutta tätä kohtaan olen tuntenut varovaista vetoa. Ehkä joskus tähän tartun, jos tuntuu siltä että kykenen tämän lukemaan. Kiitos Leena hienosta kirjoituksestasi, joka tarjosi näkymän tähän tärkeään teokseen. Tämä varmasti palkintonsakin ansaitsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän sitä haluaisi, sitä tuossa vähän kertasinkin, että alussa kyselin itseltäni, miksi minä nyt tämmöistä haluaisin lukea, kauheaa sodan historiaa. Mutta kyllä siitä oli hyvä lukea ja päällimmäinen tunne oli kyllä suuri myötätunto, kirjan luettuani. Kiitos Katja!

      Poista
  5. Minulle oli tällä kirjalla sama vaikutus kuin sinulle, myötätunnon ja ymmärryksen lisääntyminen. Aloin muistella omaa isääni, joka kesti sodan kauhut lääkintämiehenä, mikä olisi jo riittänyt taakaksi, mutta kun hän sitten vielä muutaman vuoden päästä menetti vaimonsa ja poikansa, niin hänestä tuli jotenkin kova.

    Vielä Vietnamin sodassa murtuneetkin kärsivät hylkimisestä. Miten epäreilua!

    Minuakin ärsyttää psykologian termien väljä käyttö. On traumoja ja masennuksia, jotka oikeasti ovat vain harmeja ja alakuloja. Mitä ajattelevat psyyken ongelmien kanssa oikeasti kamppailevat sairaat, kun joku väittää hymyssä suin kärsivänsä samasta ongelmasta ja parista muusta, mutta silti menee hyvin?

    VastaaPoista
  6. Tässä oli sodan tragedian kuvaukseen sisällytetty valtavasti erilaisia aiheita, yksilön ja kollektiivin yhteiset ja eroavat intressit, psykiatrian historia, yksittäisten miesten ja naisten suhteet, propagandan, uskonnon, ideologian rooli. Näkee, että Kivimäki oli kahlannut läpi satoja elämäntarinoita, jotka sota yhdisti.

    Epäreilua, just niin. Se tunne tuli monen kohtalosta lukiessa. Tärkeä kirja ja palkintonsa ansainnut.

    VastaaPoista
  7. Tämä on erinomaisen hieno kirja, jonka lukemisesta on minulla jo aikaa, mutta sen ansiot ovat vahvana mielessä edelleen. Kivimäki on tehnyt upeaa työtä aiheen parissa. Sotahistorialla on Suomessa mielestäni jotenkin kankea kaiku, mutta 2000-luku on tuonut siihenkin muutosta ja uusia näkökulmia. Hyvä niin, tieto saattaa lisätä tuskaa mutta se tulee tarpeeseen.

    VastaaPoista
  8. Tämä ei ollut kankea eikä puiseva vaan todella mielenkiintoinen ja koskettava. Tuntematon sotilas saa tästä syventävän ulottuvuuden. En varmaan ollut lukijasi vielä silloin kun kirjoitit arviosi, aloittelin vasta niihin aikoihin.

    VastaaPoista
  9. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  10. Tämä(kin) kirja on lukematta. Sain kuitenkin hyvän käsityksen kirjan sisällöstä tekstisi lukemalla. Jossain vaiheessa pitäisi lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että sait käsityksen,näin vaikuttava teos ansaitsee kaiken huomion. Olen tyytyväinen jos minäkin voin myötävaikuttaa siihen.

      Poista
  11. Olen lisääntyvällä mielenkiinnolla lukenut näitä arvioitasi Leena! Tietty keveys ja samalla liioittelematon, harkitseva ote niissä miellyttää minua kovasti. Et myöskään kaihda työtä ja vaivaa jos kirja tai kohde sen mielestäsi ansaitsee. Paljon näistä saa! Vivahteita tietty löytyy aina jos haluaa. En esimerkiksi pidä Suomen osaa Ruotsin osana tai keisareiden alaisuudessa mitenkään poikkeuksellisen pahana jos moniin naapureihin vertaa. Näistä on oltu montaa mieötä ja Ylikangas ei taida olla niitä joustavimpia historian kirjoittajia. Jne.
    Olen erikoisen iloinen siitä, että kirjoitit arvion Knausgårdin viimeisestä jota en varmasti olisi itse ryhtynyt lukemaan. Kun ikä jo hiukan painaa jätin hänet jo ensi osan alun perusteella - vaikka hänellä kyllä on puolensa, myönnän sen. Niin että kiitos!

    Kivimäen teoksen otan nyt luettavaksi, vastoin aiempaa ajatustani. Olen nykyjään "tavallisiin" sotaa käsitteleviin kirjoihin aika työlääntynyt. En jaksa niihin haudattua loputonta yksityiskohtien paljoutta. Sen sijaan luen naisten kirjoittamia sotakirjoja mielelläni. Esim. Irja Sallan "Rakkautta raunioilla" tai Wibke Bruhns'in "Isäni maa" antavat uutta näkökulmaa. Molemmat löytynevät Helmetistä. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista hh, mukavaa saada kiitosta. Ainahan tässä julkisessa kirjoittelussa on epävarmat hetkensä. Varsinkin tämän teoksen kohdalla olet kyllä oikeassa, että näin vaivaa saadakseni mahdollisimman hyvin ilmaistua sen vaikutuksen minkä se teki. Se todella ansaitsee sen - ja nuo ihmisetkin, sodasta sairastuneet. Aihe on rankka, mutta Kivimäki käsittelee sen kiinnostavasti. Hyvä että päätit lukea sen sittenkin. Kiitos!

      Poista