lauantai 27. elokuuta 2016

Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet





Muistaakseni, luulenpa, uskoisin — tai no mitä väliä, sama asia  — etten minä, vaatimattomassa tomumajassani oleskeleva maan matonen, mutta kuitenkin omanlaistansa maailmankuvaa muodostava ja siinä mielessä ainutkertainen kirjoitusten vastaanottaja, ole koskaan aiemmin lukenut mitään 1700-luvun kirjallisuutta. Ja täytyy sanoa, että nyt kun todistettavasti  — oman todistukseni mukaan  se on tapahtunut, sen tapahtumisen seurauksena olen saanut vahvistuksen tuhatseitsemänsataluvusta. Vahvistuksen omalle ennakkokäsitykselleni, joka on se, että kyseinen vuosisata oli erityisen hilpeä, vapaa ja kokeileva luonteeltaan. Vastakohtana sille tulee seuraava vuosisata, joka mielikuvissani  en ole tavannut enkä tunne ketään joka silloin eli, paitsi mummoni joka kuoli kun olin seitsemän. Hänessä tiivistyy mummous mielikuvissani, hänen pyöreissä poskissaan, tiukassa nutturassaan ja varsinkin siinä pienessä mustaksi nokiintuneessa kattilassa, jossa hän toi minulle, kattila sanomalehteen käärittynä, lämmintä ruispuuroa kun olin toipilaana  —  tuhatkahdeksansataluku siveine ja ankarine tapoineen, oli sitä paljon tärkätympi, muodollisempi ja täältä katsoen siis ikävämpi.  - Noniin, tämä oli yritys tristramshandymäiseksi aloitukseksi. Pitkät väliviivat kirjovat Laurence Sternen Tristram Shandya, sen lauseita ja dialogeja.

Tristram Shandy on häkellyttävä romaani, kokeilu ja ajatusleikki kolmen vuosisadan takaa. Milan Kunderan mukaan, jota siteerataan kirjan kansiliepeessä, se on Diderotin Jaakko fatalistin ja hänen isäntänsä ohella 1700-luvun romaanitaiteen suurin teos. Ne kaksi tarjosivat mahdollisuuden toisenlaisen romaanin kehitykselle, jota ei sitten tapahtunut. Ne ovat keveyden kaksi huippua, ja Kundera, jos joku, sen tietää. Tristram sanoo tästä näin 

Omalta osaltani olen vasta ryhtynyt alalle, joten tiedän siitä vasta vähän - mutta minusta tuntuu, että kirjan kirjoittaminen on vähän niin kuin laulun hyräileminen - kunhan pysyy nuotissa itsensä kanssa, hyvä rouva, ei ole väliä ollaanko matalalla vai korkealla.

Romaani ei lopulta pääse kovinkaan nopeasti kertomaan Tristram Shandystä, vaan Tristram minä-kertoja kertoo enimmäkseen isästään Walter Shandystä ja tämän veljestä Toby-sedästä. En ole lukenut Cervantesin Don Quijotea, mutta kyllä tässä näyttäisi ratsastavan Don Quijoten ja Sancho Panzan kanssa kilpaileva parivaljakko avustajineen. Myös Paroni von Münchhausen tulee mieleen kaikista absurdeista ja ilkamoivista käänteistä, joilla lukijaa sekoitetaan kuin tehosekoittimessa. Kertoja kertoo Shakespearesta ja Hamletiin liittyvistä Tanskan historian käänteistä, mutta hänellä ei ole aikaa varmistaa seikkoja Saxo-Grammaticuksen Tanskan historiasta. - mutta jos teillä on vapaata aikaa ja saatte kirjan helposti käsiinne, voitte vallan hyvin tehdä sen itse.

Laurence Sterne antaa piut paut kronologialle, muodolle, juonelle. Nimihenkilö syntyy vasta teoksen kolmannessa osassa ja viimeinen kirja päättyy vuosi ennen hänen syntymäänsä. On lukuja, joissa on yksi lause. On pari tyhjää sivua erillisene lukunumeroineen, joiden sisältö kerrotaan vasta myöhemmin. On kiemurainen kuvio, joka näyttää kepin heilautuksen ja on mutkitteleva kaavio kirjaimineen, joka kertoo Tristram Shandyn retkistä ja muista parenteeseista.  Kertoja puhuttelee välistä lukijaa milloin 'hyvä rouva', milloin 'hyvä herra', tasapuolisesti.  Tristram Shandy viljelee myös paljon latinan-, kreikan- ja ranskankielisiä viitteitä, sekä siteeraa filosofeja Platonista Lockeen. Niin täynnä kielellistä ilotulitusta romaani on, että voin kuvitella sen kääntäjälle, Kersti Juva, paitsi valtavaksi urakaksi myös juhlavaksi tapahtumaksi, once in a lifetime -kokemus varmaankin.

Varsinainen päähenkilö taitaa olla isä Shandy, nojatuolifilosofi, jolle mikään ei ole pyhää, mutta joka täynnä energiaa käy pitkällisiin väittelyihin kenen hyvänsä kanssa puolustaakseen kantaansa, joka lähtökohtaisesti vastustaa yleisintä näkemystä. Enimmäkseen vastapuolena keskustelee takkatulen ääressä, plyysihousuissa isän veli, Toby-setä, sotilasarvoltaan kapteeni, isän rinnalla hyväntahtoinen ja sopuisa. Veljeksillä on lämpimät välit, isä Shandy ei voi olla suhtautumatta lempeästi kilttiin veljeensä, jonka viha ei kiivaimmillaankaan ole kipinää kummempi. Tämä taas antaa kiivaan veljen lauhtua omia aikojaan. Toby-sedälläkin on intohimonsa ja sokea pisteensä: piiritykset, linnoitukset ja vallihaudat, hyökkäykseen valmistautuminen. Uskollisena tukijanaan ja keppihevosellisuuden ymmärtäjänä hänellä on apulaisensa, korpraali Trim. Ja eiköhän siinäkin sodankäynnissä naureskella Ludvid XIV koristeelliselle sodankäynnille. 

Naisten osa ei ole romaanissa kummoinen, heitä kyllä rakastetaan mutta heidän älyllisiä ominaisuuksiaan isä Shandy ei pahemmin arvosta.  Varsinkin vaimo ärsyttää olemalla kysymättä tarkennuksia isä Shandyn pudottelemiin älyllisiin oivalluksiin, jotka ovat kyllä kieltämättä mielenkiintoisia ja lopulta aika vakavia kriittisiä huomioita yhteiskunnasta, moraalista ja kirkosta.

Kaiken takana on armoton kaksinaismoraalin kritiikki ja tekopyhyyden pilkka. Ja välillä vain nauru, kohellus ja hauskanpito ihan vain sen itsensä takia. Mutta kun mies riitaantuu vaimonsa kanssa lapsen nimestä ja tarvitsee tuekseen auktoriteetteja, pitkällisen argumentoinnin jälkeen voidaan päätyä siihenkin tulokseen, että itse asiassa äiti ei ole sukua lapselleen.  Tämä isä nimittäin kirjoittaa myös Tristra-paediaa eli oppijärjestelmää Tristramin kasvattamiseksi. Vaimon kanssa taas käytetään oikeusvuoteus, lit de justice, menetelmää optimaalisen tuloksen saamiseen. 

Isä Shandyn ja Toby-sedän keskustelut ja puuhat liikkuvat laajalla elämänalueella. Ensinnä alakerrassa takkatulen ääressä istuvat herrat ihmettelevät että mitä ihmettä yläkerrassa oikein touhutaan, kun melu kantautuu alakertaan. Emäntä siellä synnyttää. Asia johtaa kamppailuun kätilöstä ja se asia johtaa nimenantoon. Alkuperäisen nimen piti olla Trismegistus mutta kätilö kuuli väärin. Edelleen päästään nenä-keskusteluihin, koska Tristramin nenä litistyi synnytyspihdeistä, mikä on vaikuttavalle miehelle verrattoman onneton asia. Oma osionsa on Tristramin myöhempi matka Ranskaan, jossa Tristram ratsastaa muulilla pohdiskellen moninaisesti sekä ranskalaisuutta että ylipäätään matkakirjoittamisen näkökulmia sekä  Toby-sedän rakastuminen, jossa vakiintuneella isä Shandyllä vaimoineen on vanhemman neuvonantajan rooli, mutta isän mukaan vaimon motiivi on toinen eikä sitä julkilausuta säädyllisyyssyistä.

Isä Shandyn raikas suhtautuminen erilaisiin pyhimyksiin, näiden palvontaan ja moninaisiin seksuaalisten halujen ja himojen hillintätapoihin kirvoitti kyllä monet pyrskähdykset.

- Ja sanokaapa, mikä on tämä herra miehiään? virkkoi isäni vallattomasti. Tämä hauta, sanoi nuori benediktiini katsoen maahan pitää sisällään Pyhän MAXIMAN luut, ravennalaisen neidon, joka tuli tänne koskettamaan - - Pyhää MAXIMUSTA, sanoi isäni heittäen sekaan oman pyhimyksensä, - nämä kaksihan ovat martyrologian maksimaaliset pyhimykset, lisäsi isäni. 

Muistan, että tämän suomennoksen valmistuminen huomioitiin lehdissä suurena kirjallisuustekona, mitä se ilman muuta on. Silloin ajattelin, että enpä taida jaksaa. Sain uuden sytykkeen lukemiselleni tästä Nipvet-blogin Juha Makkosen kirjoituksesta.

Itse putosin näiden sankareiden kyydistä noin kolmasosassa kertomusta - johtuen pitkistä ja polveilevista lauseista, jotka saattoivat harhautua todella kauas alustaan -  mutta kiivettyäni ojan pohjalta takaisin vankkureille pysyin siellä loppuun asti tukevasti keppihevosen kepistä kiinni pitäen ja loppumatka oli alkua kevyempi, ei tullut niin paljon pomppuja tiellä - tai sitten aloin tottua kyytiin. Ei mitään sonninjoutavaa juttua tämä Shandyjen keralla tehty matka.

Matkamiehen tielle ei voi sattua mitään mieluisampaa - eikä matkakirjailijan tielle mitään kauheampaa, kuin laaja vihanta tasanko; etenkin jos se on vailla suuria jokia ja siltoja eikä tarjoa katsojalle muuta kuin yhtä ja samaa vehmautta silmänkantamattomiin; sillä kun kirjailija on kerran kertonut, että se on ihana! tai riemastuttava! (kuinka vain), - että maaperä on kiitollinen ja että luonto jakaa antimiaan runsain mitoin jne... tasanko on ja pysyy, eikä hän tiedä mitä sillä tehdä - jos sillä jotakin käyttöä on, se voi viedä hänet johonkin kaupunkiin; eikä kaupunki puolestaan ehkä ole kuin uusi paikka, josta lähteä seuraavalle lakeudelle - ja niin edelleen. Tämä on kamalaa työtä; jätän arvioitavaksenne, selviänkö tasangoistani paremmin.

Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet
The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman 1759-1767
Suomentanut Kersti Juva
WSOY 1998, 562 s

11 kommenttia:

  1. Sun kirjoituksen alku on aivan mahtava - hyvä kirjoitus muutenkin, mutta tuo Sternen tyylin kopioiminen on erityisen riemastuttavaa.

    Minusta on aina ollut jotenkin vaikea uskoa, että tämä on tosiaan kirjoitettu jo 1700-luvulla ennen kuin mikään postmoderni oli edes kenenkään silmän pikkupilkkeessä. On kyllä aivan loistavaa, että tämä saatiin suomeksi. Enää ei varmaan sellaiseen panostukseen ryhdyttäisi, sillä ei tämä tosiaankaan ole mikään suuren yleisön kirja. Mahtavaa, että luit ja bloggasit.

    Jokos minä suosittelin sulle sitä Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa -kirjaa? Siinä on vähän samaa henkeä kuin tässä Tristram Shandyssä.

    VastaaPoista
  2. Tuo kirjoitustapa - joka on todellakin kaukana lakonisesta lempityylistäni - tarttui ja aloin nähdä siinä jotain aika suurta oivallusta, siinä miten ihmisen ajatus ja mielikuvitus toisiaan täydentäen pomppivat hetkessä aiheesta seuraavaan. Eihän näissä ajatuskuluissa, joita Tristram Shandy tarjoilee, ole mitään vanhentunutta. Freesiä ja hauskaa luettavaa.

    En ole kuullut Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa - kirjasta. Kiitos vinkistä - ja kommentista Omppu. Venetsiassa olen kirjallisesti käynyt vasta Joseph Brodskyn seurassa, Pinokkio kuulostaa oikein houkuttelevalta, kun hän kerran ilmeisesti on Tristram Shandyn sukulaissieluja :)

    VastaaPoista
  3. Ooh! Kyllä kirjallisuus on IHMEELLLISTÄ!
    Alkukappaleesi on maanmainio, sinä omanlaisesi maailmankuvaa muodostava ja siinä mielessä ainutkertainen kirjoitusten vastaanottaja. Tämä on hauskinta, mitä olen lukenut aikoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta! Tämä oli paikoin todella riemukasta että piti ihan hohotella

      Poista
  4. Oi iloa! Johdantosi ja lainaamasi katkelmat palauttavat mieleen kirjan raskaan ja sivujuonteiden sivujuonteisiin sotkeutuvan, herkullisen kerronnan.

    Jos haluaisit jatkaa hieman samantyyppisessä absurdissa maisemassa, Samuel Beckettin kevyt ja pieni romaani Mercier ja Camier saattaisi mennä mukavasti ikään kuin jatkona. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa jo toinen vinkki tuon pinokkion lisäksi. Kiitos sinulta tämäkin nyt tuli loppujen lopuksi kun en silloin suomennoksen ilmestyttya oikein vielä vakuuttunut.

      Poista
  5. Hauska aloitus! Uskottavasti jäljiteltyä Tristram-tyyliä. Lukumuistikuvani Tristramista ovat hämäriä, koska aikaa on muutama vuosi. Sen muistan, että kerronta leikittelee erilaisilla mahdollisuuksilla. Samalla leikitellään lukijan sietokyvyllä. Pääasiassa kirja oli muistaakseni hauska, paitsi jos lukee liikaa kerralla.

    VastaaPoista
  6. Just noin se meni, kuten muistelet. Sietokykyä koeteltiin minusta varsinkin alussa, jolloin se rönsyili niin älyvapaasti pitkine lauseineen että epäilin vakavasti mahdollisuuksiani jaksaa loppuun. Jossain vaiheessa se minusta sitten ryhdistäytyi ja kyllä oli jotenkin ihanaa nauraa kolmensadan vuoden takaiselle jutuniskennälle ja noiden sittenkin aika hurmaavien tyyppien kanssa.

    VastaaPoista
  7. (enlanniks toi löytyy kirjahyllystäni)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hulvaton tuttavuus todella. Englanniksi riittää varmasti haastetta. Sen verran paljon kielellistä ilotulitusta. Hieno suomennos myös.

      Poista