Cecil Valence, runoilija, dandy ja viettelijä, on Alan Hollinghurstin Vieraan lapsen ison tammen, sukupuun rungon sokea kohta, mystinen innoittaja ja menneisyyden salojen lähde. Puu kasvaa Englannissa, Pohjois-Lontoon maisemissa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siellä, Two Acresin maaseutukartanossa risteävät kahden suvun, Valencen ja Sawlen, polut kesällä 1913, kun opiskelijakaverukset Cecil ja George saapuvat viettämään viikonloppua Cambridgen yliopistosta. Ensimmäinen maailmansota korjaa satoa ja Cecilistä jää jälkeen maineikas runo, Two Acres nimeltään sekin, sinä viikonloppuna historian kirjoihin kirjoitettu, sekä valokuvia, kirjeitä.
Kartanot katoavat, Downton Abbeyn tapaan, niin myös Two Acres ja Cecilin vielä aristokraattisempi koti Corley Courtissa, jonka miespuolisia perillisiä nimetään vuorollaan baroneteiksi. Valencen suvun edustaja viettelee Sawlen sukua, mutta Sawlen suvulle tulee vuoronsa. Romaanissa loikataan luku kerrallaan kahdenkymmenen vuoden jaksoja aina vuoteen 2008. Sawlen ja Valencen suvut yhdistyvät avioliiton kautta, mutta salaisuuksia paljastuu kun Cecilin maine houkuttelee puoleensa yhä uusia tutkijasukupolvia, jotka sinnikkäästi kaivautuvat piilotettuihin albumeihin ja kartanoiden ullakoille. Päivittäin gintoniceja kumoava, pinttynyt tupakoitsija Daphne Sawle, entinen Valence, sittemmin Jacobs saattaa olla viimeinen elossaoleva tiedonlähde, mutta mitä hän muistaa? Mitä hän haluaa muistaa ja onko sepitetty versio sittenkin ottanut alkuperäisen kokemuksen paikan?
Punaisena lankana, intohimon punaisena lankana kulkee molemmissa suvuissa vahvana, milloin enemmän, milloin vähemmän kätketty miesten välinen rakkaus. Naiset jäävät hämmentyneinä kummajaisina taustalle, kun verevät miehet punehtuvat toisiaan hipaistessaan, tiiviitä katseita vaihtaessaan. Sekä Valencen suvun aristokraatit että ulkopuoliset kirjallisuuden tutkijat julkaisevat teoksia Cecilistä ja hänen runoistaan, veli Dudley ja sisar Daphne kirjoittavat omansa. Tutkijoita nykyhetkessä kiinnostaa kuitenkin eniten, kuinka saisi lähelleen tuon miehen, joka sai sydämen pamppailemaan.
Hollinghurst kirjoittaa rennolla otteella hyvin tuntemastaan englantilaisesta yliopisto- ja kirjallisuusmaailmasta monenlaisine viitteineen. Luonnehdinnat henkilöhahmoista ovat hersyvän hauskoja, ilmeikkäitä, ja kaikki niin rakastettavalla ja tutuksi tulleella, pienen ironian leikkaamalla brittiaksentilla. Ihmiset pelaavat pelejään, juonittelevat ja etsivät urallaan voittoja, siinä sivussa nautintoja rakkauden poluilla. Naimattomien - ja avioituneidenkin - englantilaisten homomiesten elämä vaikuttaa normeista vapaalta aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä virallisesti kiellettyä, se on jatkuvaa saalistusta ja hauskanpitoa. He ovat alttiita vaistoamaan seksuaalisen vireen. Vieraan lapsi on epäilemättä vapauttavaa luettavaa jokaiselle homoseksuaalille, joka on väsynyt tulemaan vain siedetyksi, hyväksytyksi, itsensä ja muiden. Vieraan lapsi kertoo hyväksyntää pyytämättä, että homoseksuaalisuus on ihan yhtä suuri ilon aihe kuin seksuaalisuus on kenelle hyvänsä.
Tässä on romaani myös sukututkimusta harrastavalle, siihen heittäydytään vuosikymmenestä toiseen. Vuosisataan mahtuu henkilöitä ja suhteita, miehiä ja naisia kunnioitettava määrä: juoppoja naisia, miehiä hullunkiilto silmissä, sotatraumoista kärsivä pankinjohtaja, homoudesta tietämättömiä flirttailevia naisia, medioriippuvainen äiti, äidin saksalainen ystävätär. Melkein olisi pitänyt piirtää se sukupuu ja sen kaikki rönsyt. Runsaus, aina uusien osioiden uudet tutkijat ja henkilöt uuvuttavat, vaikka lopulta kulman takaa tuleekin vastaan joku vanhoista Valenceista tai Sawleista. Liukkaimmin tarina vetää, kun Paul Bryant, sitkeä tutkija, lähestyy minuutti minuutilta etsimäänsä salaisuutta. Yläkerrassa kuuluu jo ovi käyvän, mutta ehtiikö hän avata kirjekuoren, löytyykö ratkaisu? Romaani vihjailee suuresta salaisuudesta, orastavista suhteista, se värisee jännityksestä aikansa, mutta ei sittenkään täytä kaikkia odotuksia. Hollinghorst kirjoittaa maukkaasti, mutta hevoset karkaavat. Mistä tässä nyt niin kovasti hösätään?
Leena Lumi kirjoittaa samasta, kauniisti.
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
The Stranger's Child, 2011, suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2012, 540 s
Ach, kaimani Leena, minut tämä kirja vietteli joka rivillään ja niiden väleissäkin. Onko se sitten se, että minussa asuu sekä piilobritti, vaikka reissut vievätkin Itävaltaan vai se suunnaton kiinnostus brittiläiseen ajankuvaan ja yleensäkin historiaan vai jotain enemmän. Luen paljon kirjoja, joissa matka on tärkein, ei perilli pääseminen, vaikka minulle se oli Daphne vanhana. Kaikki hänessä. Tietysti myös oma painolastini on olla runohullu, joten...:) Miten minusta tuntuu, että sinäkin nautit matkasta, vaikka et tajua, 'mistä tässä nyt niin kovasti hösätään?'
VastaaPoistaSama minuakin tässä viehätti, Leena, brittiläisyys, se epookkikuvaus. Huvittavaa, että Englannissa ei varmaan kuviteltaisi, perusbrittien (onko heitäkään?) keskuudessa että Suomessa brittiläinen maisema, tapa puhua, huumori - monet asiat ovat niin tutunoloisia ja meillä arvostettuja. Vai ehkä he nimenomaan entisenä maailmanvaltana eivät näe siinä mitään erikoista. Kirjallisuudesta ja elokuvista se maailma tietenkin on meillekin tullut läheiseksi.
VastaaPoistaNautin matkasta, mutta siinä oli kyllä liikaa saman toistoa ja sitten se itse salaisuus, jota jahdattiin, ei nyt ollut ihan sen väärti. Onko se nyt sata vuotta myöhemmin niin kovin sensaatiomainen salaisuus? Minusta lukijassa nostettu kuohu haihtui pihisten kuin tyhjenevä ilmapallo. Mutta tietenkin asiaansa vihkiytyneiden tutkijoiden keskuudessa sellainenkin voi olla mielettömän kiinnostava yksityiskohta. Semmoisen porukan keskuudessahan tässä liikuttiin.
Kuulostaa kiinnostavalta. Minä olen pitänyt eniten brittihomouden kuvauksena Stephen Fryn omalämäkerrallisesta teoksesta "Moab Is My Washpot", joka on suomennettu hassusti "Koppava kloppi".
VastaaPoistaKieltämättä erikoinen suomennos, mutta luin minäkin tuon Koppavan klopin ja muilta osin muistaakseni suomennoskin oli ihan hyvä. Mainio kirja ja hyvä tyyppi tuo Stephen Fry.
VastaaPoistaVieraan lapsi olisi minusta hyötynyt reilusta karsimisesta. Hollinghurst on vuolas kertoja ja juttua piisaa, mutta minusta teos ei saanut paljon lisäarvoa noin pitkästä aikajänteestä. Nuo uudet ihastumiset ja uudet tyypit arkistoissa ja kabineteissa vuosikymmenten kuluessa aiheuttivat tungoksen tuntua.
Kirjassa ei ole perinteistä juonta, kuten ei ollut The Swimming-pool Libraryssäkään. Oivalsin, vasta nyt kun sanoit, että molemmissa historia tuo tarinan pohjalle uuden, jännittävän ja epävarman kerroksen (tai tässä kirjassa useita kerroksia). Lopulta niistä ei synny eheää kuvaa. Joku ei kerro, joku unohtaa, asiat jäävät ikuisesti selvittämättä. Tietynlaista haurasta menneisyyttä tarjoilee siis Hollinghurst.
VastaaPoistaKerronta on herkullista, enkä voinut olla ajattelematta E. M. Forsteria ironisine juonteineen ja rakennuksien kautta etenevine kerrontoineen.
Historia, sukuhistoria ja muistaminen taitaa tässä olla sitä ydintä, rakkauden etsinnän ohella. Luotettavaa siitä muistamisesta ei saa, vaikka kuinka monta kirjepinoa kävisi läpi.
VastaaPoistaMinulla on m.m. E.M.Forsterin kokoinen aukko kirjallisessa sivistyksessäni, monen muun aukon lisäksi. Käväisin wikipediassa vilkaisemassa ja kyllä hänessä näyttää olevan paljon yhtäläistä Hollinghurstin kanssa. Rullaavaa kerrontaa on Hollinghurstin teksti, jopa siis siinä määrin että joku olisi sitä voinut vähän suitsia, mielestäni ainakin tässä.