Amos Oz: Älä kysy yöltä

Tulin ohimennen veikanneeksi Amos Ozia tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin voittajaksi Tarukirjan Margitin  järjestämässä veikkausarvonnassa. Ja tämä veikkaus ilman omakohtaista tutustumista. Ajattelin, että Oz on ehdokaslistoilla näkynyt kauan ja olisiko nyt tämän maailman kolkan vuoro. Lisäksi ajattelin, että hän on poliittisestikin sopiva, Israelin rauhanrintamaan kuuluvana. Älä kysy yöltä romaanin luettuani en ole enää samaa mieltä itseni kanssa.  Romaani jätti minulle harvinaisen yhdentekevän ja laimean vaikutelman. Tämä on vain yksi romaani hänen laajasta tuotannostaan eli siis hyvin kapea peruste.

Tel Kedarin pikkukaupunki Israelissa, Negevin autiomaan laidalla on israelilaisen pariskunnan, avoparin, Theon ja Noan kotipaikka. Mies on kuusikymmenvuotias arkkitehtitoimiston omistaja ja nainen kirjallisuuden opettaja, viisitoista vuotta nuorempi. Heidän arkensa kaupungissa kulkee rauhallisten rutiinien mukaan. Mies alkaa jo vetäytyä projekteistaan, joita hänellä on ollut ennen kotimaahansa paluutaan Etelä-Amerikkaa myöten ja mieluiten siemailee yrttiteetään terassillaan kadun elämää seuraten. Naisen arki on opetuksen valmistelua ja koulutehtävien korjailua. Näkökulmaa vaihdellaan vuorotellen. Miehestä Theosta annetaan harkitseva, osaava kuva, hänellä on arvovaltaa ja asiantuntemusta, häneen suhtaudutaan lähes pelonsekaisella kunnioituksella. Nainen Noa taas on impulsiivinen ja temperamenttinen, kärsimätön ja tuntuu kuin hänen suurin hermostuttajansa olisi juuri tuo mies, Theo. Kuitenkin pariskunnan välillä väreilee edelleen jännite, koska mies on joka tapauksessa puoleensavetävä. Nahkavyö tuoksuu hieltä, hänen vasen silmänsä siristyy, nämä luonnehdinnat toistuvat. Nainen on kuusamantuoksuinen, vaalea ja kaunis. Vain kädet ovat vanhentuneet.

Rauhallisen arjen katkaisee erään Noan oppilaan kuolema. Se on itsemurha tai huumekuolema. Pojan isä ilmaantuu pariskunnan elämään, koska haluaisi rahoillaan rakennuttaa paikkakunnalle huumeriippuvaisten kuntoutuskeskuksen, poikansa muistoksi.  Tämän Noan ja sittemmin Theonkin uuden projektin ympärille punoutuu tarina. Tapahtumapaikka on Tel Kedar Israelissa, mutta tarina on yleismaailmallinen. Erilaisten ihmistyyppien verkosto erilaisine intresseineen punoutuu pienellä paikkakunnalla tunteita herättävän hankkeen edetessä. Aavikon ylle yöllä putoava pimeys, hiekkaan katoavat jäljet, raamatulliset nimet - Abraham, Batseba, Noa - oliivit, yrtit, oleanterit ja monen henkilön menneisyys vuoden 1967 sodassa, nuoren naisen alkava asepalvelus, vallattujen alueiden uudisasukkaat; kaikki nuo kuvaukset kertovat israelilaisesta maisemasta. Mutta  draama kasvaa Theon ja Noan parisuhteesta, heidän rakkaudestaan ja reaktioistaan toiseen, kun uusi yhteinen tehtävä määrittää tätä suhdetta.

Romaani maalailee sujuvasti paikallisväriä kertomukseen. Siinä on oma mielenkiintonsa, samoin Theon muisteluissa työkomennukseltaan Etelä-Amerikasta, jossa näkee kotimaansa etäältä:

Jonkin ajan kuluttua hänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, kuka vanhassa kotimaassa kulloinkin oli sisäministerinä tai milloin olisi kuulunut viettää mitäkin juutalaista pyhäpäivää. Sellaisen välimatkan päästä toinen toistaan seuraavat sodat ja niiden välissä harrastettu retoriikka näyttivät omahyväisyyden ja hysterian noidankehältä: toisaalta potkittiin armotta kaikkea, mikä oli jotenkin esteenä tiellä, toisaalta kerjättiin sääliä ja vaadittiin rakkautta muilta. Hänen tähystyspaikastaan käsin, eli riippumatosta jossain etäisessä kalastajakylässä Tyynenmeren rannikolla, Israel näytti tympeältä cocktaililta kohtaloa, kopeutta ja itsesääliä.

Ongelma on se, että ydinkertomus, paljon puhuttu kuntoutuskeskus puuhanaisineen ja -miehineen ei nouse siiville. Se jää ohueksi ja hautautuu tuulen kasaamaan hiekkaan. Hankkeessa häärää iso liuta värikkäitä tyyppejä, alemmuuskompleksinen kaksimielisiä vitsejä laukova kiinteistövälittäjä Muki Peleg, nuori naisopiskelija, entinen kaunotar, nykyinen kirjastonhoitaja noita-akka - koko sakki ihmisiä, joista ei kiinnostu, henkilöt ovat pahvinmakuisia vilahtaessaan ohi irrallisina. Pahinta on se, että päähenkilöt ovat jotenkin kliseisiä, tuo charmantisti harmaantuva mutta viriili Theo ja hänen näpsäkän temperamenttinen mutta hyväntahtoinen naisensa. Heissä on jotakin vaivaannuttavaa kiiltokuvamaisuutta, heidän jääteehetkissään tai keskusteluissaan vain vähän mielenkiintoista. Ei särmää, ei huumorintajua - ei lihaa eikä verta. Mies/naisasetelmassa olin haistavinani jotain vanhahtavaa seksismiä.

Ja mikä tämä nimi on: Älä kysy yöltä? Don't call it night?  Tämän perusteella: ei Nobelia, sanoo tämä arvovaltainen yhden lukijan raati.

Margitin lukuelämys muistutti omaani, ainakin vähän. Ullan kokemus oli parempi.

Amos Oz: Älä kysy yöltä
Don't call it night, 1995, englannista suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2010, 282 s