Brasilialaiset kirjailijat, ne harvat joihin olen tutustunut, alkavat mielessäni liimautua toisiinsa. Siellä pauhaavat yötä päivää Luis Ruffaton Sao Paulon kadut, Paulo Linsin Rion faveloiden hornan henget ja nyt, Clarice Lispectorin sisäisen monologin puhuja, senor Rodrigo, Rion katuja kulkeva yksinäinen.
Tähden hetki on samanlainen sirpale elämää, nopea väläys kuin ovat Ruffatonkin katkelmalliset kuvat kaaosmaisesta koskaan sammumattomasta suurkaupungin sykkeestä. En tiedä, kuinka tämä pienoisromaani suhtautuu Clarice Lispectorin koko kirjalliseen tuotantoon, koska tämä on ensi tutustuminen.
Senor Rodrigo, minä-kertoja, on hyväosainen riolainen. On kuin hän olisi jollain kujalla astunut ulos kiiltävästä autostaan ja törmännyt toisessa todellisuudessa elävään sankarittareen. Hän ihmettelee köyhän, näkymättömän Macabea-tytön elämää. Hänen on kirjoitettava tytöstä, koska hän on ainoa joka välittää. Koillisen tyttö tulee Alagoasin takamailta, hän on nuori nainen joka vain on - Rodrigon mielestä. Tekee työtä konekirjoittajana, on vähän yksinkertainen, ei kovin viehättävä, ei vaadi mitään itselleen, ei haaveile eikä suunnittele, ei ole onneton. Onnellinen hän on kun saa olla rauhassa ja yksin. Tyttö, jota ei kukaan näe. Joka ei tiedä mitään. Hänessä on sulut ympärillä.
Macabeasta Rodrigo yrittää kertoa. Välillä kirjailija menettää uskonsa kertomukseen, mutta palaa taas jatkamaan. Macabean elämässä tapahtuu vähän, mutta joskus hän saattaa tehdä jotain yllättävää. Siitä kertoo (räjähdys). Kuten että hän lainaa rahaa ja lintsaa töistä. Silloin hän voi yksin tanssia muutoin monen Marian kanssa jakamassaan huoneessa ja kuunnella radiosta Carusoa, Una lagrima furtivaa.
Puolet pienestä kirjasta on Rodrigon tytön mitättömyyden, olemattomuuden pohdintaa, sen että joku voi elää sellaista elämää. Myöhemmin ilmaantuu yhtä olemattoman oloinen poikaystävä Olimpico de Jesus, joka kuitenkin elättelee itsestään suuria kuvitelmia ja tiuskahtelee, hänkin, kiltille ja tottelevaiselle Macabealle. Työkaveri Gloria ilmaantuu häiritsemään Macabean parionnea, mutta johdattaa hänet myös selvänäkijän luo. Gloria ei ole mikään ruudinkeksijä hänkään. - Miksi sinä näytät ihan? Macabea ei helposti ärsyyntynyt, mutta Glorian tapa jättää lauseensa kesken koetteli hänen kärsivällisyyttään.
En tiedä minäkään. Tähden hetki on selvästi sukua muille brasilialaisille lukemilleni, maisemaltaan, henkilöhahmoiltaan. Ihmisiä syntyy vailla mitään edellytyksiä hyvinvointiin. Hyväksikäytettäväksi kehdosta hautaan. Ilman tietoisuutta siitä, että on hyväksikäytetty tai että olisi vaihtoehtoja. Filmitähdeksi Macabea olisi halunnut. Hänessä on aistillisuutta, jota hän ei itse huomaa, kirjoittaja kyllä.
Hän ei koskaan ajatellut 'minä olen minä'. Ajatteli kai, niin luulen, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, oli sattuman satoa. Sikiö joka on kääritty sanomalehteen ja heitetty roskapönttöön. Onko hänenlaisiaan tuhansia? On, sattumia. Tarkemmin ajatellen: kuka ei olisi sattuman satoa? Mitä minuun tulee, olen vapauttanut itseni tuolta kohtalolta kirjoittamalla, sillä mikä on aktista on faktista.
Minusta romaani on kuin vähän keskeneräinen harjoitelma. Jotain sen tapaista kirjoittaja itsekin sanoo. Välillä dialogi kulkee kiinnostavasti ja Rio de Janeiron selvännäkijän salonki näyttää värikylläiseltä kuin ne maalaukset, joissa oli paljon vaaleanpunaisia pulleita naisia värikkäillä sohvilla. Olisiko ollut Botero. Mutta muutoin, en tiedä mitä sanoa senor Rodrigosta ja Macabeasta. I feel stupid but on a much higher level. Tähden hetki tulee ja jokaisen suuruus.
Clarice Lispector on nostettu sittemmin, ehkä jo eläessäänkin, kulttimaineeseen. Häntä on verrattu Virginia Woolfiin ja Marguerite Durasiin. Omaperäisen ja alitajuntaan pureutuvan kirjailijan voi tästäkin kirjasta aavistaa, mutta Tähden hetki on vaikea pala; välillä lukiessa teksti vetää ja seuraavassa hetkessä kirjailija ilmoittaa väsyvänsä. Tarja Härkösen suomennos on taas oivallinen, kuten Paulo Linsin Jumalten kaupunki jo osoitti. Jäljen Tähden hetki jätti, häiritsevän ja vaikeasti tulkittavan.
Hyönteisdokumentin hdcanis tiivisti lukukokemuksensa ytimekkäästi. Nannan kirjakimaran Nanna koki romaanin haastavaksi, se vähän irvistelikin.
Clarice Lispector: Tähden hetki
A Hora da Estrela 1977, suomentanut Tarja Härkönen
ai-ai 1996, 107 s
Viitaten ensimmäiseen kappaleeseesi: mahtaa olla melkoinen meteli :D
VastaaPoistaOlen jotain Lispectorilta lukenut (jotain muuta kun tämän) ja se ei ollut erityisen onnistunut kokemus. Olen pari kertaa lainannut hänen kirjansa kirjastosta ja vienyt pois lukematta eli suhteeni häneen on vaikea. Tämä kuulostaa vaikeasti hahmotettavalta, joka ei ole tietenkään pelkästään huono asia.
Todellakin, aikamoinen kakofonia, kaikki ovat aina ulkona ja kaduilla:)
VastaaPoistaEi tästäkään mikään helppo suhde tullut, mutta osittain kiinnostava ja jännä kokemus silti. Eipä ehtinyt pitkästyä.
Jooh, tähän oli vaikea suhtautua mutta sen verran jäi kuitenkin kummittelemaan että jotain toista Lispectorin kirjaa pitää kyllä vielä kokeilla...
VastaaPoistaNo luepas sinä lisää Lispectoria, katson sitten kannattaako jatkaa. Vai seuraako toinen kryptinen tiivistys :) Totta kyllä, että tuossa pienessä kirjassa oli monta riviä ja rivinväliä jotka tekivät vaikutuksen. - En vaan oikein tykännyt tuosta, että kirjailija pölähtää sinne kesken kaiken arvioimaan että tuleeko tästä nyt mitään...
VastaaPoistaTulipa mieleen, mitä tapahtuisi jos mieskirjailija olisi kirjoittanut vastaavan kirjan, jossa naiset ovat tyhmiä, epäviehättäviä ja mitättömiä. Kai tulisi sovinistin leima otsaan. Nyt en saa mitenkään palautettua mieleen erään amerikkalaisen, hard boiled -dekkaristin nimeä, jonka kirjoissa kaikki naiset ovat moraalittomia, lapsellisia ja tyhmiä. Ei liity muuten lukemaasi kirjaan kuin naiskuvaltaan. Kommenttini punainen lanka on kai se, voiko naiskirjailija tavallaan sisäistää sovinisen ajattelutavan ja ilmentää sitä kirjassaan.
VastaaPoistaTämä naiskirjailija oli kyllä sijoittanut nuo ajatukset mieshenkilön omiksi. Siinä mielessä kyllä vaikeata nähdä häntäkään sovinistina, koska hän oikeastaan enemmän ilmensi näkevänsä köyhän ihmisen vaikka hänen yhteiskuntaluokkansa edustajat enimmäkseen eivät joudu tekemisiin heidän kanssaan, varsinkaan esim Etelä-Amerikassa. Myös miespuolinen köyhä oli esitetty ajatuksiltaankin köyhänä tässä.
VastaaPoistaMinä en saanut tästä kirjana kovin paljon irti, sekavalta tuntui. Mutta sitten näin tästä turkulaisen Kolmas tila -seurueen teatterisovituksen, ja se oli hieno. Siinäkin alku tuntui vähän sellaiselta ilmassa häilyvältä, mutta kun palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, oli se todella vaikuttavaa.
VastaaPoistaTaisinkin lukea tuosta teatterisovituksesta, ehkä juuri sinun blogistasi tai sitten jonkun muun. Voin kuvitella, että siinä on aineksia, vahvoja kontrasteja noissa henkilöhahmoissa, tai siis lähinnä tuon minäpersoonan ja muiden välillä. Teatteri varmaan sitten täydensi kirjaa optimaalisella tavalla. Aika harvinaista, luulisin.
Poista