Erkki Tuomioja: Luulin olevani aika piruileva. Poliittiset päiväkirjat 1995-1997/Osa 2

Vuosi 1997 jäi Erkki Tuomiojan Poliittisista päiväkirjoista 1995-1997  lukematta. Uuvahdin pitkiin päiviin, valiokuntatyöskentelyyn ja koko siihen raadantaan Brysselissa, Moskovassa, Helsingissä ja ympäri Suomea työväenyhdistyksissä ja muissa kekkereissä. Levättyäni sohvalla muutaman romaanin kera jatkoin taas Tuomiojan poliittisen uran läpikäyntiä. Ensin tuntui puuduttavalta, mutta kyllähän vuosi 1997 oli lopulta myös aika mielenkiintoinen politiikan vuosi.

Tuona vuonna jatkettiin Euroopassa EU:n laajenemisneuvotteluja, Liettuan, Slovakian, Puolan, Romanian, Turkinkin suuntaan.  EMU eli Euroopan talous- ja rahaliitto puhutti ja aiheutti Tuomiojalle jatkuvaa piinaa. Suomessa käytiin läpi valtiosääntöuudistusta ja lähinnä presidentin asemaa, Ahtisaaren presidenttinä tietenkin vastustaessa valtaoikeuksiensa supistamisia. Toinen paljon vääntöä vaativa aihe Suomessa oli kaksikymmentä vuotta sitten liikeaikalaki. Kansainvälinen ilmastokokous pidettiin Kiotossa. Ilmastonmuutoksesta puhuttiin silloin kasvihuoneilmiönä (joka nykyään on Vanhan Turuntien varressa sijaitsevan antiikki-sekatavaraliikkeen nimi). Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ja Venäjän presidentti Boris Jeltsin tapasivat Helsingissä. Tony Blair voitti vaalit Brittein saarilla. STS-pankin skandaali johti Ulf Sundqvistin syytteeseen ja alun perin Lipposen suosikin, toisen valtiovarainministeri Arja Alhon eroon.

SDP:n sisällä Tuomioja kärvistelee edelleen Lipposen hallituksen toimintaa kiroillessaan. EMU:sta on tullut lisäaihe epämukavuudelle, Lipposen ja hänen kannattajiensa ylistäessä sen siunauksellisuutta Suomelle. Tuomioja ei ole siitä niin varma, mutta  epävarmuus ratkaisusta on yhtä tukalaa kuin Lipposen varmuus. Hän etsii samanmielisiä Vihreistä ja omasta eduskuntaryhmästä ja käy monissa eurooppalaisissa neuvottelupöydissä aiheesta keskustelemassa ja omia näkökantojaan esittelemässä - jotka eivät siis ole niin varauksettomia joskaan eivät täysin kielteisiäkään. 'Toisaalta - toisaalta - Tuomioja' hän kutsuu linjaansa.

Vaikeus seistä Lipposen linjan takana saa Tuomiojan vakavissaan harkitsemaan politiikan jättämistä ja suurlähettilään virkaa ja vaihtoehtoisesti varmistelemaan Vihreiltä turvapaikkaa, joka Soininvaaralle ja Hautalalle ainakin sopisi. Sopiva lähetystö olisi Oslossa. Sitä ollaan tosin petaamassa myös Ole Norrbackille, jonka jotkut mielellään näkisivät kauempana. Ahtisaari on yllättynyt, mutta ehdottaa myös Prahaa asemapaikaksi. Tämä taustatyö ei siis toistaiseksi ole johtanut sille tielle. Tuomioja jatkaa aktiivisesti poliittista työtään edelleen.

Moneen otteeseen Tuomioja potee poliittista yksinäisyyttään, kun ei ole oikein ketään sellaista kenen kanssa voisi avoimesti puhua asioista. Hän lukee liikuttuneena Nelson Mandelan muistelmat ja vertaa sitä Margaret Thatcheriin, molempia yhdistää selvä tahto ja päämäärä elämässä ja politiikassa. Sitä päiväkirjoittaja kaipaa itselleen.  Mutta kyllä hän tietää minkä takana voi olla. Sellainen on esimerkiksi Sadankomitea, antimilitaristinen, pasifistinen rauhanjärjestö, jonka merkin hän luovuttaa kauluksestaan Kanadan entiselle finanssiministerille, kun tämä siitä innostuu. Ja Meksikon lähettiläs saa jäsenhakupaperit.

Poliittisen toimen ohella Tuomioja näkyy Helsingin yliopiston historia-seurassa, poliittisen historian dosenttina, Nesteen hallintoneuvostossa, ja seniilissä Paasikiviseurassa. Hella Wuolijoki-tutkimus vie Manchesterin yliopistoon ja jatkuviin yrityksiin avata arkistoja Venäjän puolella.

Kuinka meillä voikaan olla niin samanlainen käsitys Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä!
Filmi ei sytytä ja teennäisen taiteellinen kuvauskin melkein vihastuttaa enemmän kuin ihastuttaa. Postmoderniin elokuvaan sopii hyvin, että yhteiskunnallisuus on siinä redusoitu mellakkapoliisin ja mielenosoittajien käyttämiseen pelkkänä ohimenevänä taustakulissina. - Tämä on minun mielestäni hyvä tiivistys ja sama pätee sellaisenaan myös Philip Kaufmanin elokuvaan Kunderan romaanista Olemisen sietämätön keveys.

Enemmän kuin uutisista nähdyistä poliittisista kuvioista kiinnosti lukea Tuomiojan omista henkilökohtaisista pohdiskeluista, tuskailuista ja tietenkin muista poliittisista päättäjistä, EU:ta myöten. Moni niistä, joita Tuomioja arvioi happamasti, suhtautuu häneen leppeämmin. Vaikuttaa, että Lipponen on Tuomiojalle isompi ongelma kuin päin vastoin. Hän on ehkä altavastaaja puolueessa, lipposlainen oikeistodemarius on kai yleisempi suuntaus. Luulen, että Tuomioja on kansainvälisesti arvostetumpi kuin Suomessa tiedetään, verkoston perusteella päättelen näin. Onneksi Tuomiojalla on monet ystävänsä, Soininvaara, Hautala, Andersson ja Ilkka Taipale. Ei hän ollenkaan yksin ole. Ja minäkin fanitan häntä aina vaan.

Ilkka Taipale soittaa aamulla. Hänellä on meneillään jonkinlainen puuhulluusvaihe, hän puuhailee arboretumeita ja puuistutuksia vähän sinne sun tänne ja kysyy minulta, voinko auttaa Nesteen sponsorituen saamisessa nyt yhteen Latvian lähetystön kanssa sovittuun uuteen hankkeeseen.
On sisänsä pakko ihailla tätä Ilkan ehtymätöntä energiaa ja kadehtiakin hänen kykyään suunnata positiivista energiaa kaikenlaisiin pienempiinkin asioihin joilla muuttaa maailmaa paremmaksi, ottamatta turhia murheita siitä kuinka pieleen makrokehitys samanaikaisesti saattaa olla menossa. Toivoisin itselleni samanlaista kykyä valjastaa positiivista energiaa työhöni, nyt olen hyvin tietoinen siitä että jo pitkään olen myrkyttänyt itseäni negatiivisilla tunteilla. (Lauantai, 17.toukokuuta 1997).