torstai 5. huhtikuuta 2018

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä



Olen jumittunut Lähi-itään, nyt portille eli Turkkiin. Hassu sattuma, että Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä seurustelee saumattomasti edellisen lukemani tietokirjan, Arabikevään jälkeen kanssa. Romaanin keskeinen teema on näinä aikoina vahvistuvan vanhoillisen islamin törmäys toisiin tulkintoihin, uskontoihin ja filosofioihin sekä sen vaikutus arjessa, jokapäiväisessä elämässä, yhteiskunnassa ja politiikassa ja vielä erityisesti naisen elämässä. Näkökulma on istanbulilaisen kapinoivan, epäröivän, kyselevän tytön, keskiluokkaisen perheen tyttären.

Romaanin nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, että päähenkilö on Neri, ja hänen kaksi ystävätärtään, maallistunut Shirin ja harras muslimi Mona osallistuvat tarinaan sittenkin statisteina, ja varsinkin Mona jää aika pieneksi sivuosaksi. Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa ja paikassa: nykyajassa ja 15 vuoden takaisessa ajassa, Istanbulissa ja Oxfordissa. Shafak pitää hellyyttävän hyvin huolta lukijasta ja hänen kartalla pysymisestään. Jokainen luku on sekä otsikoitu että merkitty paikalla ja ajalla, 'Oxford vuonna 2001'. Se on rentouttavaa näinä aikoina, kun moni kirja kikkailee monenlaisilla näkökulmilla ja tasoilla, joissa voi pahimmillaan lukijana rasittua.

Neri, 35-vuotias varakas kotirouva joutuu teini-ikäisen tyttärensä kanssa autossaan Istanbulissa liikenneruuhkaan ja siellä kerjäläisten ryöstämäksi. Seuranneessa yhteenotossa hänen laukustaan paljastuu vanha valokuva, joka sysää liikkeelle muistot. Nerin lapsuuden perhe paljastuu yhtä kaksijakoiseksi kuin miltä näyttää koko Turkki; kodissa hyllytilasta kamppailevat isän Atatürkia ihaileva maallistunut kirjasivistys ja äidin, hartaan sunnimuslimin uskonnon symbolit. Yhtä sotaa on vanhempien avioliittokin. Isä nautiskelee enevästi rakia ja varmistaa silläkin, etteivät uskonnolliset fanaatikot eksy hänen seuraansa. Äidin selän takana tytär etenee isän myötävaikutuksella opin tiellä lopulta sittenkin Oxfordiin asti. Yliopiston asuntola tuo Nerille ystäväksi rämäpäisen ateistin, iranilaisen Shirinin ja myöhemmin huivia käyttävän uskovaisen Monan. Varsinainen johtotähti filosofisille keskusteluille, uskontojen dialogille löytyy pian: vetovoimainen professori Azur, jonka opetusmenetelmät ovat kiistanalaisia ja maine tuo sekä ihailijoita, rakastuneitakin että vihamiehiä. Professori vaatii paljon oppilailtaan, liikaakin heidän ikäänsä nähden eikä innostukseltaan aina huomioi hauraimpia heistä.

Jotkut tutkijat ovat taipuvaisia jakamaan ja luokittelemaan, toiset puolestaan sekoittamaan ja yhdistämään. Jotkut pilkkovat, toiset kytkevät. Minä taas haluan elää kaikki aistit valppaina kuten sinun ihmeellinen mustekalasi. Ei luoteta yhtenäisiin aivoihin. Tehdään runoudesta osa filosofiaa ja filosofiasta heti paikalla osa jokapäiväistä elämää. Nykymaailmassa on se vika, että vastauksia pidetään tärkeämpinä kuin kysymyksiä!

Lyhyissä, usein koukuttavasti päättyvissä luvuissa vuorotellaan Neri Nalbantoglun lapsuuden kodissa, turkkilaisissa häissä, Istanbulin eliitin kutsuilla ja Oxfordin Jumala-seminaarissa. Ne täydentävät hyvin kuvaa nuoresta naisesta etsimässä omaa elämänkatsomustaan konservatiivisen uskonnollisuuden ja ehdottoman ateismin välissä. Professorin dialogit oppilaidensa kanssa ovat oikeasti ajatuksia herättäviä ja virkistävää luettavaa. Oxfordin kirjastoissa viihtynyt ja brittien luottamusta maan instituutioihin ihaillut Neri pettyy oman maansa muutokseen, kotirouvana korruptoituneiden liikemiesten ja heidän vaimojensa illallisella hän ei siedä sukupuolittunutta keskustelua; miesten keskustelua politiikasta ja bisneksistä ja naisille tilattua selvänäkijää. Nuorten opiskelijoiden ja professorin suhteet värjääntyvät monenlaisesta kilvoittelusta. Skandaalinkäryinen menneisyys sekoittuu Nerin illalliskutsuilla Istanbulin kuohuvaan nykyhetkeen, jossa syyrialais-, kurdi- tai romanilapset imppaavat liimaa laukunryöstäjien kanssa.

Eevan kolme tytärtä on kuin istanbulilainen vastine Elena Ferranten Napoli-sarjalle, yhdessä osassa. Yhtä tiukasti Shafak ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, korruptioon, ahdasmielisyyteen ja nousevaan nationalismiin -  ja näkee naiselle tässä yhteiskunnassa varatun kapenevan tilan. Samalla tavoin hän myös peilaa muutoksia ystävättärien valintojen kautta. Toiseksi Shafak silti jää psykologisessa kuvauksessa ja kielessä. Shafak käyttää paljon vertauksia, joista osa osuu,  mutta jotkut ontuvat ja töksähtävät tekstistä kuin, kuin....---heidän äänensä kohosivat ilmaan kuin dynamiittipanoksen tappamat kalaparvet veden pinnalle. Suomennoksen kansi on minusta huono, kuin hiusvärimainos. Romaani vetää joka tapauksessa hyvin ja käsittelee runsaita ja ajankohtaisia teemojaan innostuneesti. Olin maistavinani jonkinnäköisen itämaisen mausteen sen vapautuneessa heittäytymisessä yleviinkin tunnelmiin. Rohkeaa.

Luimme näköjaan taas Mummon matkalla kanssa saman teoksen.

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Three Daughters of Eve, 2016, suomentanut Sari Karhulahti 
Gummerus, 2018

9 kommenttia:

  1. Monitasoinen ja -teemainen teos, joka on hyvin jäsennelty, jolloin lukukokemus säilyy ehyenä. Shafak onnistuu aktivoimaan paljon ajatuksia ja jättämään ilmaan riittävästi kysymyksiä. Kerrassaan kuvaava tuö viimeinen lauseesi itämaisine mausteineen:) Rohkeaa; kyllä.
    Kansi kuin kampaamon mainos, miksei käytetty alkuperäistä pokkaripainoksen sisältöä vastaavaa!?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä Elif Shafakin tuskaa nyky-Turkin kehityksestä. Semmoisenkin ajatuksen hän sinne sisällytti, että jos Oxfordin kirjastot olisivat sijainneet Istanbulissa ne olisi aikoja sitten hävitetty maan tasalle. Hän on näköjään kirjoittanut kirjan Armenian kansanmurhastakin. Se jos mikä on rohkeaa Turkissa.

      Poista
  2. Mulla on tämä kirjastossa odottamassa. Pitää hakea luettavaksi, vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän oli oikein virkistävää upota. Shafak taitaa vetävän kertomisen, ei missään vaiheessa pitkästy.

      Poista
  3. Tämä kirja kiinnostaa minua kovasti.
    Olen surrut Turkin tilannetta, ihan itsekkäistäkin syistä. Olen pitänyt Turkkia sellaisena maana, jonne voi matkustaa yksinkin, koska ihmiset ovat niin sydämellisiä. Se on ollut harvinainen maa, jossa itä ja länsi ovat eläneet sovussa rinnakkain. On uskottava, että näin ei ole enää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kauhea kansi, onhan siinä kolmet hiukset, mutta ihan on kuin hiusvärimainos.

      Poista
    2. Surullista on, että Turkkikin on joutunut tuon fundamentalismin aallon alle. Kävin siellä 80-luvulla miehen kanssa, kun miehen veli perheineen asui Ankarassa. Istanbulista Ankaraan junalla ja sitten autoilimme ympäri Kappadokiaa. Vanhempani olivat myös kovin ihastuneita Turkkiin ja kävivät useita kertoja Alanyassa, Marmariksessa ja monissa muissa paikoissa, myös Kyproksen turkkilaisella puolella. Minäkin ajattelin vuosia sitten, että on hyvä jos Turkista tulee EU:n jäsen ja se sitten toimii siltana islamilaiseen maailmaan. Niin kaukana ne ajatukset nyt.

      Poista
  4. Pidän kovasti Shafakin kerronnasta. Kiinnostava kirjailija tuo esille monipuolisesti eri puolia Turkista, sen kulttuurista ja uskonnollis-yhteiskunnallisista jännitteistä. Olen lukenut kaikki Shafak-suomennokset, ja tämä on taas erilainen kirja kirjailijan vahvojen tarinoiden sarjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todella kiinnostavaa lukea turkkilaista naiskirjailijaa, joka on lisäksi yhteiskunnallisesti aktiivinen ja rohkea, olematta silti mustavalkoinen saarnaaja, vaan enemmän kyselijä ja keskustelija. Turkki on joka tapauksessa islamilaisista maista eurooppalaisille läheisin. Shafak kirjoittaa vetävästi. Minulla on vielä luettavaa häneltä.

      Poista