Andrea Levy: Pitkä laulu

Kultaseni, kaikkihan tietävät, että orjat soittavat paremmin nukkuessaan kuin hereillä.

Lukijani. Hmm.. Haluanko tulla puhutelluksi kesken uppoutumisen toisiin maailmoihin? Mutta sitten huomaankin, että Andrea Levyn Pitkässä laulussa kehyskertomus ja puhuttelu solahtavat tarinaan luontevasti ja ne istuvat tähän tarinaan erinomaisesti. Prologin on kirjoittanut kustantaja ja kirjanpainaja Thomas Kinsman Jamaikalla vuonna 1898. Muistelija on hänen vanha äitinsä, mama, nuorena yksi monista mustista orjista valkoisten isäntien Amityn sokeriruokoplantaasilla. July on harvinainen tapaus, koska on oppinut kirjoittamaan ja sitä hänen poikansa panee hänet tekemään, kirjoittamaan oman tarinansa osana Jamaikan vuosisataista orjuuden historiaa. Tarina sijoittuu aikaan juuri ennen orjuuden virallista loppumista ja sen jälkeiseen aikaan.

Siirtomaaorjuus kuoli vuonna 1838 kestettyään 276 vuotta. Se historia on tietenkin yhtä häikäilemätöntä hyväksikäyttöä ja julmuutta, jota kesti virallisen orjuuden ajan ja pitkälti sen yli. Sen jälkeinen aika oli mustille yhtä ahdinkoa sekin, koska valkoiset isännät eivät luopuneet asemastaan ja keksivät keinot estää mustien itsenäinen toimeentulo.

Onko romaani sitten yhtä murheellista raahautumista halki sen kurjuuden? Ei. Se on värikylläinen eloonjäämisseikkailu, intohimoisten tunteiden tanssi ja kevyt niskalenkki orjuuden kammottavasta historiasta. Jamaikalaistaustainen nainen panee meidät näkemään ja tuntemaan sen häpeän, valkoisessa nahassamme. Taitavaa on syöttää se niin mielenkiintoisen ja taidokkaasti kirjoitetun tarinan kautta, ettei auta kuin niellä. Nokkelaa huumoria ja sarkasmia, sitäkään ei puutu - keskellä puistattavaa julmuuden kuvausta. Kuinka se on edes mahdollista? Luoja iskeköön mut tähän paikkaan jos mää puhun palturia. 

July syntyy valttarin eli tilanhoitajan raiskaaman äitinsä, Kittyn  tyttärenä suoraan sokeriruokopellolle. Tyttö on kahdeksanvuotias, kun plantaasin omistajan sisar, englantilainen Caroline Mortimer nappaa hänet äidiltä ohi kulkiessaan, sisäorjaksi kasvatettavaksi. Caroline on hienostelulle perso missus, joka nimeääkin tytön palvelijalleen sopivammin Margueriteksi. Myöhemmin orjakapinan alkaessa plantaasin kuviot muuttuvat ja sisätiloissa näytellään kolmiodraama, josta ei puutu farssin aineksia.  Rakkaus puhkeaa kukkaan kuin yön kuningatar. Tässä sankaritar on musta orja, joka on monessa liemessä keitetty ja aina varuillaan, kuten syytä onkin. Eikä Levyn hahmoista kukaan oikeastaan ole kovin sankarillinen, kaikki ovat moniulotteisen vivahteikkaasti ihmisiä vikoineen ja puutteineen, niin baptistipapin poika, romanttisia haaveita elättelevä missus kuin tätä aika ovelasti lukeva musta palvelija.

Mutta se keveys, jolla rankka aihe, julma orjuuden aika kuvataan, siihen on osaltaan vaikuttamassa välikkeissä kulkeva äidin ja pojan henkinen mittelö siitä, mitä kerrotaan, miten kerrotaan, mitä muistetaan - ja mikä oli totta. Tässähän lukijan hilpeähkössä puhuttelutavassa nousi yllättäen mieleen Tristram Shandy. Mama kehottaa tarkempaa selvitystä haluavaa perehtymään kirjaseen nimeltä Tosiseikkoja ja asiakirjoja Jamaikan Suuresta orjakapinasta (1832). Toisaalta hän neuvoo ehdottomasti välttämään pamflettia nimeltä Konfliktista muutokseen. Suuren kartanon näkökulma orjiin, orjuuteen ja brittiläiseen imperiumiin. Jos kuitenkin luet sen ja tapaan sinut nyökyttelemästä hyväksyvästi päätäsi sen kirjoittaneen miehen uholle, voit laputtaa tiehesi - sillä en enää halua sinua lukijoitteni joukkoon.

Lukijasta vaikuttaa, että vain holokaustin läpikäyneet voisivat ymmärtää orjuuden - ja sen jälkeisen ajan, joka ei oikeastaan eronnut paljon edeltävästä ajasta - kokemusta. Siksi tämäkin tarina oli kirjoitettava. Sitä mama kyselee pojaltaan lopussa.

Täytyykö minun näyttää kaikki ne vaivat ja vaikeudet, joita vapaat neekerit joutuivat kestämään? Pitääkö minun herättää henkiin se sama pelko ja ahdistus, jota he tunsivat plantaasinomistajien vainotessa heitä lähes päivittäin? Pitääkö tulipalot sammuttaa taas, rakentaa majat uudelleen, ajaa hevosillaan satoa tuhoavat valkoiset miehet jälleen kerran tiehensä? Onko välttämättä katseltava ladattua pistoolia viidakkoveitsellä ja kuokalla varustautuneena? Pitääkö minun ehkä antaa valaistusta siihenkin, kunka pitkään pieni maatilkku pystyy tuottamaan, ennen kuin se aivan ehtyneenä ja köyhtyneenä kasvaa pelkkää ohdaketta? - - -
Kyllä mama, juuri niin. Meidän on saatava tietää tuo kaikki.

Loistava romaani, kiitos Kirsi Kinnuselle hyvästä suomennoksesta. Tämän jälkeen kestää ennenkuin löydän mitään näin vaikuttavaa, luulisin.

Andrea Levy: Pitkä laulu
The Long Song, 2010, suomentanut Kirsi Kinnunen
Into, 2014, 359 s