keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Andrea Levy: Pitkä laulu


Kultaseni, kaikkihan tietävät, että orjat soittavat paremmin nukkuessaan kuin hereillä.

Lukijani. Hmm.. Haluanko tulla puhutelluksi kesken uppoutumisen toisiin maailmoihin? Mutta sitten huomaankin, että Andrea Levyn Pitkässä laulussa kehyskertomus ja puhuttelu solahtavat tarinaan luontevasti ja ne istuvat tähän tarinaan erinomaisesti. Prologin on kirjoittanut kustantaja ja kirjanpainaja Thomas Kinsman Jamaikalla vuonna 1898. Muistelija on hänen vanha äitinsä, mama, nuorena yksi monista mustista orjista valkoisten isäntien Amityn sokeriruokoplantaasilla. July on harvinainen tapaus, koska on oppinut kirjoittamaan ja sitä hänen poikansa panee hänet tekemään, kirjoittamaan oman tarinansa osana Jamaikan vuosisataista orjuuden historiaa. Tarina sijoittuu aikaan juuri ennen orjuuden virallista loppumista ja sen jälkeiseen aikaan.

Siirtomaaorjuus kuoli vuonna 1838 kestettyään 276 vuotta. Se historia on tietenkin yhtä häikäilemätöntä hyväksikäyttöä ja julmuutta, jota kesti virallisen orjuuden ajan ja pitkälti sen yli. Sen jälkeinen aika oli mustille yhtä ahdinkoa sekin, koska valkoiset isännät eivät luopuneet asemastaan ja keksivät keinot estää mustien itsenäinen toimeentulo.

Onko romaani sitten yhtä murheellista raahautumista halki sen kurjuuden? Ei. Se on värikylläinen eloonjäämisseikkailu, intohimoisten tunteiden tanssi ja kevyt niskalenkki orjuuden kammottavasta historiasta. Jamaikalaistaustainen nainen panee meidät näkemään ja tuntemaan sen häpeän, valkoisessa nahassamme. Taitavaa on syöttää se niin mielenkiintoisen ja taidokkaasti kirjoitetun tarinan kautta, ettei auta kuin niellä. Nokkelaa huumoria ja sarkasmia, sitäkään ei puutu - keskellä puistattavaa julmuuden kuvausta. Kuinka se on edes mahdollista? Luoja iskeköön mut tähän paikkaan jos mää puhun palturia. 

July syntyy valttarin eli tilanhoitajan raiskaaman äitinsä, Kittyn  tyttärenä suoraan sokeriruokopellolle. Tyttö on kahdeksanvuotias, kun plantaasin omistajan sisar, englantilainen Caroline Mortimer nappaa hänet äidiltä ohi kulkiessaan, sisäorjaksi kasvatettavaksi. Caroline on hienostelulle perso missus, joka nimeääkin tytön palvelijalleen sopivammin Margueriteksi. Myöhemmin orjakapinan alkaessa plantaasin kuviot muuttuvat ja sisätiloissa näytellään kolmiodraama, josta ei puutu farssin aineksia.  Rakkaus puhkeaa kukkaan kuin yön kuningatar. Tässä sankaritar on musta orja, joka on monessa liemessä keitetty ja aina varuillaan, kuten syytä onkin. Eikä Levyn hahmoista kukaan oikeastaan ole kovin sankarillinen, kaikki ovat moniulotteisen vivahteikkaasti ihmisiä vikoineen ja puutteineen, niin baptistipapin poika, romanttisia haaveita elättelevä missus kuin tätä aika ovelasti lukeva musta palvelija.

Mutta se keveys, jolla rankka aihe, julma orjuuden aika kuvataan, siihen on osaltaan vaikuttamassa välikkeissä kulkeva äidin ja pojan henkinen mittelö siitä, mitä kerrotaan, miten kerrotaan, mitä muistetaan - ja mikä oli totta. Tässähän lukijan hilpeähkössä puhuttelutavassa nousi yllättäen mieleen Tristram Shandy. Mama kehottaa tarkempaa selvitystä haluavaa perehtymään kirjaseen nimeltä Tosiseikkoja ja asiakirjoja Jamaikan Suuresta orjakapinasta (1832). Toisaalta hän neuvoo ehdottomasti välttämään pamflettia nimeltä Konfliktista muutokseen. Suuren kartanon näkökulma orjiin, orjuuteen ja brittiläiseen imperiumiin. Jos kuitenkin luet sen ja tapaan sinut nyökyttelemästä hyväksyvästi päätäsi sen kirjoittaneen miehen uholle, voit laputtaa tiehesi - sillä en enää halua sinua lukijoitteni joukkoon.

Lukijasta vaikuttaa, että vain holokaustin läpikäyneet voisivat ymmärtää orjuuden - ja sen jälkeisen ajan, joka ei oikeastaan eronnut paljon edeltävästä ajasta - kokemusta. Siksi tämäkin tarina oli kirjoitettava. Sitä mama kyselee pojaltaan lopussa.

Täytyykö minun näyttää kaikki ne vaivat ja vaikeudet, joita vapaat neekerit joutuivat kestämään? Pitääkö minun herättää henkiin se sama pelko ja ahdistus, jota he tunsivat plantaasinomistajien vainotessa heitä lähes päivittäin? Pitääkö tulipalot sammuttaa taas, rakentaa majat uudelleen, ajaa hevosillaan satoa tuhoavat valkoiset miehet jälleen kerran tiehensä? Onko välttämättä katseltava ladattua pistoolia viidakkoveitsellä ja kuokalla varustautuneena? Pitääkö minun ehkä antaa valaistusta siihenkin, kunka pitkään pieni maatilkku pystyy tuottamaan, ennen kuin se aivan ehtyneenä ja köyhtyneenä kasvaa pelkkää ohdaketta? - - -
Kyllä mama, juuri niin. Meidän on saatava tietää tuo kaikki.

Loistava romaani, kiitos Kirsi Kinnuselle hyvästä suomennoksesta. Tämän jälkeen kestää ennenkuin löydän mitään näin vaikuttavaa, luulisin.

Andrea Levy: Pitkä laulu
The Long Song, 2010, suomentanut Kirsi Kinnunen
Into, 2014, 359 s

5 kommenttia:

  1. Tämä menee Haluan lukea -listalleni.

    P.S. HS:ssa oli muutama päivä takaperin mielipidepalstalla kirjoitus siitä, miten eläkeläiset ihmiset pysyvät somekähinöistä poissa, ei nynnyyttään, vaan viisauttaan. Hyvä kirjoitus! Olihan se sun?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aa, ei välttämättä. Turun yliopistossa on maantieteen laitoksella kaimasi. :)
      Tämä kirjoitus ja sen jälkeen muuutama muukin oli vastaus sellaiseen mielipiteeseen, että netin keskustelut ovat vääristyneitä, koska 65-vuotiaat ja sitä vanhemmat ovat niin pasiivisia ja liian kilttejä osallistuakseen "virtuaalisiin torikokouksiin" ja antavat näin itsestään myös reppanan kuvan. Hah hah!
      Tämä sysäsi minut hankkimaan Pekka Vahvasen teoksen Kone kaikkivaltias.

      Poikkesin aiheestasi, anteeksi.

      Poista
    2. Kiitos kommentista ja aiheesta eksymisestä myös :) Oli minun kirjoitukseni. En tiennytkään tuosta kaimastani. No eihän tämä ole mikään kovin erikoinen nimi. Olenkin joskus ajatellut, että miksen pitänyt lapsuuden nimeäni: Kavanto.

      Sen jälkeen tuli pari lisäkirjoitusta samantyyppisillä perusteluilla, oikein hyviä vastauksia.

      Olen ihan täpinöissäni aina noista Hesarin mielipidekirjoituksista, niin paljon hyviä siis. Pari päivää sitten oli hyönteiskadosta. Miten kaupunkien lähiöalueillakin voitaisiin paljon tehdä asian eteen. Olen paljon ajatelllut sitä. Että miksi pitää poistaa kaikki alkuperäinen, tasata maa ja sitten laittaa ruohoa, joka parturoidaan sentin korkuiseksi. Miksei voisi laittaa sen sijaan apilaa, niittykukkia ja antaa niiden kasvaa ainakin paikoitellen?

      Tänään oli tosi hyvä professoreiden kirjoitus siitä, kuinka syntyvyyden aleneminen ei ole huono asia. Kuinka se voisi olla sitä, kun meitä on täällä aivan liikaa, yli maapallon kestokyvyn jo!

      Noniin, sainpa laitettua esille nuo pari asiaa - aiheen vierestä - ansiostasi, kiitos Marjatta :D

      Poista
  2. Andrea Levy muuten kuoli ihan vasta, 62-vuotiaana, rintasyöpään. Kuvan perusteella oli hyvin vaaleaihoinen brittiläis-jamaikalainen joka alkoi hahmottaa mustaa rotuaan/ alkuperäänsä vähän myöhemmällä iällä vasta. Pidin kovasti myös kirjasta Small Island missä jamaikalaisia muuttaa sodan jälkeen britteihin ja kokee emämaan vastaanoton (tervetuloa ei toivoteta). Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Laitan Small Islandin lukulistalleni. Minusta hänen tapansa kertoa tästä julmasta historiasta oli todella vaikuttavaa. Ymmärtää, että ihmiset yrittävät pysyä ihmisinä, iloitakin kammottavassa tilanteessa, niin siitä voi selvitä ja niin siitä voi selvitä lukijakin.

      Poista