Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku

On helpompi tulla Turkuun kuin lähteä Turusta pois. (Rautatieasema)

Jarkko Laine on sukupolveni näkyvimpiä turkulaisia kirjallisessa maailmassa, vaikka poistuikin joukosta jo vuonna 2006. Tuotteliaan kirjailijan ja runoilijan uransa ohella hän oli nuoruudessaan underground-liikkeen  aktiivi - yhdessä Markku Innon, M.A. Nummisen, Rauli Baddingin ja Harro Koskisen kanssa - kirjallisuuslehti Parnasson toimitussihteeri ja myöhemmin päätoimittaja sekä kirjailijaliiton puheenjohtaja. Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo ovat toimittaneet tämän kokoelman Jarkko Laineen tekstejä ja runoja hänen syntymänsä 70-vuotisjuhlavuonna 2017.
Etuliepeen mukaan Laine on ainoa suomalainen kirjailija, joka on saanut sekä valtion kirjallisuus-, kääntäjä- että näytelmäkirjallisuuspalkinnon.

Kokoelmassa kuljetaan pitkin Jarkko Laineelle tärkeitä katuja ja paikkoja, joista hän on kirjoittanut runoissaan, romaaneissaan, novelleissa, näytelmissä, aforismeissa, sanoituksisa, kolumneissa ja artikkeleissa. Ensimmäinen on Agrikolankatu ja viimeinen Öljytehdas - Suomen Öljytehdas E. Grönblom OY - Finska Oljefabriken E. Grönblom AB. Tämä on avausosa eli Aboa. Laajemmat turkulaisuutta kuvaavat tekstit on koottu toiseen, parinkymmenen sivun Homo Aboensis-osaan.

Ent. Martin koulu - ei ehkä homeongelmaa?

Entinen Norssi ja piha, nykyinen Steiner-koulu

Laineen nuoruudenpaikat ovat tuttuja, asuimme samalla puolella jokea eli tietenkin täl pual jokke - ja kävimme samoja kouluja: Martin kansakoulua ja myöhemmin Norssia. Laine oli kolme vuotta edellä, mutta meillä oli näköjään ainakin sama historian ope ja rehtori, Sampo Haahtela, armoitettu opettaja ja nuorten ymmärtäjä, kouluun tuli teinineuvostot ja välitunnilla oli joskus Hyde park-tyyppinen puhujalava pihalla. Hillityn oloinen mies, rohkea uudistaja opetustyössään.

Kupittaankatu

Tekstit kulkevat osoitteiden aakkosjärjestyksessä, ajassa poukkoillen. Idea on Laineen Soutajat Aurajoella-teoksesta, josta on paljon otteita. Turku on kirjailijalle tärkeä ja rakas kaupunki, ihan samalla tavalla kuin kelle hyvänsä Stadin friidulle ja kundille Helsinki. Turusta hän lähtee, sinne hän palaa. Siellä on hänen muusansa Eeva, joka taisi olla rinnakkaisluokallani. Laineen Turku ulottuu meren rannalla Ruissaloon ja tulee jokea pitkin keskustaan, Martin kaupunginosaan, sieltä pitkin Kupittaankatua Tuomiokirkon suuntaan, välillä käydään Pitkämäessä, Raunistulassa, Varissuolla.

Betaniankatu. Keltaisessa talossa oli kemikalio. Se tarkoitti kosmetikkaa, puuteria ja ripsiväriä. Toisessa ikkunassa oli kiiltokuvia ja muuta tarpeellista. Pysähdyin usein tutkimaan tuota ikkunaa kotimatkalla kansakoulusta. 

Vanhimmat nostalgiset muistot vievät 50-luvulle. Näistäkin teksteistä näkee sen, minkä jokainen sen ajan lapsi tietää: on kuin siitä olisi sata vuotta, se oli samanlaista aikaa kuin edeltävät vuosikymmenet (elokuvien perusteella), köyhää ja vaatimatonta, jotenkin niin viatonta radion kuunteluineen, parsittuine villasukkineen, pulpetteineen ja mustepulloineen, isoine lapsilaumoineen pihoilla. Ja vossikat! Ruotsalaisen teatterin vieressä saattoi nähdä pari vossikkaa kyydittäviä odottamassa. Laine vieraili - ihan vain sosiologisen tutkimuksen nimissä tietenkin - vuonna -63 tukholmalaisessa pornokaupassa: siellä kurkittiin kuvia View master-koneilla, jotka roikkuivat ongensiiman varassa katosta! Hengitys oli kiihkeää ja ilma kosteaa. Se oli korkeamman potenssin Puutorin vessa.

Turun ja Eevan lisäksi Laineen löytökissa Ruissalosta saa monta hellää mietettä osakseen, eläytyvää ymmärrystä myös

katso miten aurinko helmeilee kohmeisella ruoholla,
katso kuinka sen säteet sytyttävät minun karvani hehkumaan,
astu aamuilmaan joka koskettaa ihoa kuin viileä henkäys,
älä yritä ymmärtää minua, älä lukea minua, minä en ole sinun kirjojasi,
riittää kun itse tiedän miksi itken miksi iloitsen miksi elän, tulen teidän parvekkeellenne mutta vain siksi että se on siinä

Laineen nuoruuden tekstit kuplivat nuoruuden iloa ja elinvoimaa; kaikki on seikkailua, kävi hän sitten Naamabaarissa kuulemassa Ilpo Tiihosen piisamirunoa, omakotitalon vinttihuoneessa nauttimassa vin rouge d'Algerieta tai Eerikinkadun maailman pienimmässä levymyyntiliikkeessä.

Hamburger Börs ja iso nainen: Se oli kaunis nainen ja teki Lauriin saman vaikutuksen kuin isot naiset aina, sellaisen vähän kakaramaisen olon ettei hän tiennyt missä olisi käsiään pitänyt

Poikavuosien hulmuileva elämän riemu tarttuu teksteistä. Eräs varhainen salainen rakkaus asui polkupyörämatkan päässä. Se oli pohkeiden kesä. Eeva sen sijaan tuli jäädäkseen ja noista runoista kehittyy jo kaihon jälkeen ilkikurisen kamppailun tantereita, kuten Lollipop Lolitassa

Kattokruunun sammuttua 
hän luki peitteen alla
sarjakuvia
taskulampun valossa.
Ja minun riisuessa kalsareita
hän kikatti
puhekuplien tekstille
...
Jarkko Laine ei tullut tunnetuksi erityisen yhteiskunnallisena kirjailijana. Se saattoi liittyä politiikan läpikyllästämään aikaan, ja ainakin 70-luvulla lähes myrkylliseksi muuttuneeseen. Hän oli nuoruudessaan anarkistiliikkeen ehdokas jossain kouluvaaleissa, ja oli Kokoomuksen kansanedustajaehdokas vuonna 1999. Vasemmistolainen kulttuuriväki paheksui syvästi, ja Laine perusteli kantaansa: Olen kokeillut LSD:tä ja hassista, miksen siis Kokoomusta? Individualisti ja lokeroinnin vastustaja hän varmasti oli, kuten kaverinsa M.A. Numminenkin.

Vanhaa Turkua hän joka tapauksessa rakasti niin väkevästi, että moni muutos aiheutti suurta ärtymystä. Kuinka ollakaan, raitiovaunut ovat taas ajankohtainen aihe Turussa. Laineelle tuotti tuskaa seurata kuinka vanhat raitiotiekiskot irrotettiin asfaltista. - Sota vissiin pitäis tulla että raitiovaunut sais takaisin, mies jatkoi yksinpuheluaan. - Sota-aikana kaikki ookasivat raitiovaunussa, autoista ei ollut mihinkään. Kyllä tempun tekivät, kaupungin herrat. Vaikka kauan ne sitä suunnittelivatkin. Ja nyt nauttivat lahjusrahoistaan. (Nick Naantali itäisillä mailla) Aiheesta hän kirjoitti lisää Turun Sanomissa, jossa pohdiskeli kuinka raha ja hyvä maku eivät kulje käsikoukkua ja kaipasi 1800-luvun mesenaatteja. Siinä mielessä Jarkko Laine taitaa hyvinkin olla Kokoomuksen miehiä, sen humaanimmassa siivessä toki.

Turkulaiselle paluumuuttajalle tämä kirja oli oikein virkistävä kurkistus lapsuuden ja nuoruuden Turkuun - ja Jarkko Laineen kirjalliseen tuotantoon. Täytyy myöntää, etten siihenkään ollut tähän mennessä tutustunut. Tämä kooste on siihen oivallinen teos. Nuoruuden teksteissä on tunnelmointia kaupunkien kaduilla ja meren tuntumassa, vanhempana melankoliaa ja monisyisempää kieltä. Tässä maistiainen mainiosta agricolavaikutteisesta runoelmasta Ensimmäinen kronikka Turusta:

Voi. Jos Minul olis Pennä. Ja Pläcki. Ja Papperi.
Nijn minun Sydän ei Fangeudes olis.
Waan se vois Culkia, ja waicka Maanculkiaxi tulla.
Mutta nyt se on Minun cans
nijncuin Håppia äyri
joca Miecan cautta waihdetan.
Voi. Tuoca minul Pennä. Ja Plecki. Ja Papperi.
Minä kirjoitan Bladin täys
meidän Rackauden muistoxi
Se on Wijsu. Se on Ilon Wijna minun Syngeydes.

Jussi Keinonen & Joni Pyysalo: Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Sammakko 2017, 211 s