maanantai 15. huhtikuuta 2019

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat



Oikukkaat puutarhat on novellikokoelma. Mikä tuli yllätyksenä, luulin hakevani kirjastosta Eugenideksen uusimman romaanin. Lukukokemuksen jälkeen olen onnellinen: sain lukea kymmenen yllätyksellistä, mehukasta, taitavasti kirjoitettua, mukaansatempaavaa novellia, sen sijaan että olisin joutunut kahlaamaan liian suulaaksi kasvavaa romaanipaksukaista - jollainen romaani pahimmillaan voi olla. Noin niinkuin aika tylysti karrikoituna.

Valittajat, Lentopostia, Liemipumppu, Vanhaa musiikkia, Lomaosake, Kuka on pahis, Oraakkelivulva, Oikkujen puutarha, Uudet perustukset ja Tuoreessa muistissa -nimiset novellit on kirjoitettu vuosina 1988-2017. Novelleissa vanhenevien naisten perhesuhteet ja parisuhteet rapisevat muistellessa kuin kuivat lehdet puista, mutta ystävyyden luja ydin kirvoittaa vielä yhteisiin unelmiin. Amerikkalainen nuorimies kelaa elämäänsä Thaimaan valkealla hiekkarannalla, turistigrillien käryssä, sitkeän ameeban riehuessa suolistossa. Semmoinen saattaa keventää olemuksen nirvanan kaltaiseen tilaan. Nelikymppisen naisen biologinen kello tikittää. Entinen poikaystäväkin saa kutsun aika määrätietoisiin bileisiin ja löytää itsestään ns alfauroksen.

Useampi novelleista valottaa jälleen kerran sitä toisenlaista, edelleen villimpää länttä millaisena Yhdysvallat yhteiskuntana suomalaisen lukijan silmissä näyttäytyy. Sen ohessa myös universaaleja pettymyksiä ihmissuhteissa, rakkaudessa, vääriä tulkintoja ja niistä seuraavia vääjäämättömästi toisistaan etääntyviä polkuja ihmisten välillä joilla näyttäisi olevan yhteistä, vääriä valintoja helpon rikoksen ja kaidan lainkuuliaisen polun välillä. Taloudellinen ahdinko nostaa pintaan tunteita, joita ihminen ei haluaisi päivänvaloon, ahneuden ja kateuden. Tai yltiöoptmistinen asenne vie rikkauksista vuotavien kattojen alle. Taidokkaasti Eugenides lopettaa novellinsa lauseeseen, johon päätyessään on lukijana ehtinyt vaivihkaa kasata pahaenteisiä aavistuksia. Tuskan hiessä jää miettimään, mitä tekisin tuossa tilanteessa.

Novelleissa näkyy vaikutteita Raymond Carverilta, jopa suorastaan yksi samanlainen vertaus, nainen raikkaana kuin iso lasi vettä. Se ei haittaa, kelpaa sieltä vaikutteita ottaakin. Eugenideksen novellit ovat sukulaisia, mutta omanlaisiaan hienoja kuvaelmia. Pieninä ja täyteläisinä elokuvina näin jokaisen. Kirjailijan katse on tarkka, mutta lämmin, ihmiset alhaisine tunteineenkin, häpeän hetkilläkin saavat viisaan tulkin koettelemuksilleen elämän aallokossa.

Käyn katsastamassa makuuhuoneen. Huonekaluissa on tiettyä motellimaisuutta, mutta lipastolle äiti on pannut valokuvia minusta ja veljistäni. Vessan oven sisäpuolella on peili, jonka näen koska ovi on auki. Peilistä näen isäni. Hän virtsaa. Tai yrittää. Hän seisoo pöntön edessä ja tuijottaa alas ilmeettömänä. Hän keskittyy johonkin ongelmaan, johon en itse ole koskaan joutunut keskittymään ja jonka joudun vielä itsekin kohtaamaan, vaikka en pysty kuvittelemaan, millaista se on.

Niin, se villi länsi on sitä, että ihmiset saattavat asua ja raapia elantonsa jotenkin moninaisimmilla tavoilla kuin meillä. Jokainen on oman onnensa seppä-filosofia näkyy noissa kertomuksissakin. Ja viimeinen Tuoreessa muistissa liippaa läheltä joitakin kuukausia sitten näkemääni elokuvaa Ruotsissa asuvasta pakistanilaistaustaisesta perheestä, jossa tytär kamppaili oikeudesta omiin valintoihin.

Jeffrey Eugenides - jonka romaanista Middlesex en enää paljoa muista - kirjoittaa yhtä taiturillisesti aiheesta kuin aiheesta, klavikordin sävelasteikoista antropologin tutkimuksiin koskien dawatien seksuaalisia tapoja kasuariinarannikolla. Voi olla että suurimman vaikutuksen teki sittenkin Uudet perustukset, jossa taloudellisessa paineessa hikoileva kustannustoimittaja Kendall taistelee pornolla vaurastuneen mutta poliittisesti edistyksellisen kustantajan leivissä omasta paikastaan auringossa. Myötätunto mieheen herää ja juuri siksi hänen selviämisensä kasautuvista uhkista alkaa totisesti kiinnostaa.

Kendallia oli aina innostanut ihmisen halu tehdä jotain tällaista hyödytöntä, jotain vaativaa ja taitavaa ja suorastaan hullua, kunnes hän muisti, että häneltä itseltään puuttui tämä kyky, ja siihen innostus sitten tyssäsikin. Hän ei pystynyt tarvittavaan sitkeyteen eikä hyväksymään sellaisen taidon hankkimiseen liittyvää häpeää kulttuurissa, jossa kurinalaisuutta ei arvostettu vaan jossa siihen kohdistettiin jopa avointa pilkkaa.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
Fresh Complaint, 2017 suomentanut Arto Schroderus
Otava, 2019, 303 s

5 kommenttia:

  1. kiitos jännästä vihjeestä, tilasin yhden Göteborgin kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa tuo että mikä novelli missäkin käännöksessä valikoituu kokoelman nimeksi. Ruotsinnoksen nimi on suomennoksessa novelli Vanhaa musiikkia. Niminovelli on oikeastaan Oikkujen puutarha-nimisenä kokoelmassa. Tykkäsin tästä paljon, varsinkin loppua kohden enemmän kuin alussa.

      Poista
  2. Saman, mutta yhtä iloisen yllätyksen koin kirjaan tarttuessani minäkin.
    Eugenides on ilman muuta novellien raskassarjalainen, mitä aihekirjon ulottuvuuteen ja laajuuteen, tekstin laatuun, ilmaisvoimaan, kiinnostavuuteen sekä herkullisuuteen tulee: laatuteos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut, minäkin olin iloisesti yllättynyt. Aika paljon muistuttaa Raymond Carveria ja sehän on vain hyvä asia, koska Carver on kuollut mutta Eugenides elää ja kirjoittaa edelleen :)

      Poista