Kunkin piirtäjän kertomus on yhden naisen tai tytön kokemus, seitsemän punaisten ja kolme valkoisten puolelta. Lapsen näkökulma on Reetta Niemensivun Toinissa vahva, hyvin on kuvattu lasten huolettomuus, kuinka vanhempien pelot pikkuhiljaa kulkeutuvat lasten uniinkin.
Ja kaikki kauhukertomukset vastapuolen tekemisistä.
Monen piirtäjän erilaiset käsialat, valokuvantarkasta muutamalla viivalla per ruutu vetäistyihin, oli ensin outoa, mutta sittenkin sopii mainiosti kuvaamaan eri tyyppisiä naisia eri tilanteissa samassa sodassa. On siinä toki myös oma mielenkiintonsa nähdä, kuinka monella tavalla noitakin asioita voi kuvittaa. Tiitu Takalon Ida on tarkimpia. Tampereen naiskaartin ja Idan kohtalosta tuli mieleen Lauri Viidan Moreeni.
Kunkin luvun alussa kerrotaan sisällissodan ja osapuolten erilaisista lähtökohdista ja taustoista, erilaisista syistä liittyä esimerkiksi punakaartiin. Muun muassa se että punakaartista sai töitä ja palkkaa.
Aino Sutisen Emmi kertoo myös Emmin asetoverin ja vankileiriystävättaren Martta Koskisen tarinaa, josta nähtiin muutama vuosi sitten dokumenttielokuva Ompelijatar. Ja housuista, jotka tekivät naisista vapaita ja itsenäisiä, niin tulenaroiksi kuin osoittautuivatkin, housut. Emmi Niemisen Mandi puhuu vankileireistä, hänen tarinansa oli kirjoitettu vapauttamisen jälkeen 6.8.1918. Pidän paljon tästä maalauksellisesta piirrosjäljestä.
Monista, eri aikoina luetuista teksteistä ja nähdyistä elokuvista - alkaen Täällä Pohjan Tähden alla-trilogiasta - muodostuu syvenevä kuva Suomen itsenäisyyden alusta ja tästä syviä railoja kansaan repineestä sodasta. Oikeastaan Väinö Linna hakkasi sen kuvan kuin kiveen ja teoksista tehdyt elokuvat vahvistivat niitä mielikuvia. Sittemmin olen lukenut Moreenin (aika myöhään), Teemu Keskisarjan historiateoksen Viipuri 1918 ja nyt tämän sarjakuvan. Nämä kolme, ja Martta Koskisen Ompelijatar, muuttivat kuvaa paljon ja selkeästi toivat toisella tavalla esille sen, kuinka suuri osa punaisten kannattajista oli etelän kaupunkien uutta teollisuustyöväestöä.
Vaikka kirjaan on otettu mukaan muutama valkoisen puolen nainen, painopiste on punaisten kokemuksilla. Kamppailu elinehdoista alkoi rajulla tavalla ja siitä maksettiin kova hinta, mutta kirjassa ei ole haluttu sodan raaimpia taisteluita kuvata. Kirjan esipuhekin osoittaa, että siitä on vaikea kirjoittaa vielä sadan vuoden jälkeen. Kuinka siirtyä itsenäisyyden juhlahumusta muistelemaan lähihistoriamme kipeintä tapahtumasarjaa - omiaan vasten käyvää kansaa?
Sisaret 1918, toim. Reetta Laitinen
Albumin taiteilijat ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.Arktinen Banaani 2018, 112 s
Kansi Tiitu Takalo
Ilmeisesti laajat tehdasyhdyskunnat, kuten nämä meidän täällä Kymenlaaaksossa, joista useimmat jo lopetettu, ovat olleet tärkeitä kapinakeskuksia.
VastaaPoistaTämä on minusta komea, joskin hieman epätasainen, sarjakuvakirja.
Tuo Keskisarjan Viipuri 1918 oli itse asiassa tosi valaiseva kirja tästä vaiheesta.
VastaaPoistaPiirrostyylit ovat tosi vaihtelevia tässä, mutta kyllähän se toisaalta sopii tämmöiseen antologiaan.
En tiennytkään, että tämä voitti sarjis-Finlandian. Ostin kirjan viime vuonna ja luinkin. Pidin tämän monipuolisuudesta, mutta mietin myös, että kenellä on oikeus kertoa toisen tarina. Sitä myös tekijät olivat pohtineet
VastaaPoistaEivät ole enää itse kertomassa. Se on kai elämäkertakirjoittajilla kaikilla se kysymys. Toinen vaihtoehto on hiljaisuus, tarinat jäisivät kertomatta. Tässäkin asioihin on joka tapauksessa perehdytty tutkijan ammattitaidolla.
Poista