D.T. Max: David Foster Wallace

Nyt kun Tero Valkonen on suoriutunut valtavasta urakasta ja suomentanut David Foster Wallacen yli tuhatsivuisen pääteoksen Infinite Jest, suomennettuna Päättymätön riemu, on aika optimaalista lukea  D.T. Maxin kirjoittama elämäkerta tästä yhden sukupolven idoliksi kehittyneestä kirjailijasta, joka teki itsemurhan vuonna 2008, 46-vuotiaana. Sukupolvensa Sieppari ruispellossa, Päättymätön riemu on uuden sukupolven Sieppari.

Wallace on hyvässä ja pahassa nykyhetken tietoinen ja tarkkaavainen ääni - eikä hänellä ole painolastinaan nostalgiaa vanhaa maailmanjärjestystä kohtaan (Sven Birkerts, Wigwag-lehti).

Takaliepeessä todetaan, että kirja ei rakenna sankaritarinaa. Se on aivan totta, sellaista ei tästä kirjailijasta saa aikaan, niin arvostettu kuin hän näyttää Yhdysvalloissa jo kuolemansa aikaan olleenkin. Muualla ja  meillä maine lähti kasvamaan vasta kuoleman jälkeen, luulisin. Kirjasta muodostuu kuva  DFWn persoonallisuudesta, joka on sekoitus älykkyyttä, lahjakkuutta ja kunnianhimoa, toisaalta itsekeskeisyyttä, addiktioita ja masennusta, jonka syyksi ilmeisesti diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairaus sävyttää kirjailijan nousuja ja laskuja, onnistumisia, suosion nousua, addiktioiden upottavuutta. Kamppailu herättää myötätuntoa ja varsinkin sen loppu harmittaa. Näyttää kuin se olisi ollut vältettävissä, jos ei DFW olisi aika nopeasti lopettanut kymmenen vuotta käyttämäänsä lääkitystä. Sekä uran että yksityiselämän parhaassa vaiheessa kirjailijan edessä on masennuksen suo.

Masennus on iso mutta vain yksi osa DFW kertomusta. Mielenkiintoista on lukea kirjailijaksi aikovan opiskelusta ja kustannustoimittajien roolista. Millä ajalla kirjoittaa, kun pitää elääkseen tehdä töitä? Kysymys on sama meilläkin, mutta Yhdysvalloissa on se iso kummitus: sairausvakuutus ja sen puuttuminen. Ilman sitä ihminen on kai siellä kuin aavikolle ilman vettä pudotettu. Psyykkisten ongelmien hoito maksaa yhtä lailla kuin fyysisten. DFW kirjoitti lehtikirjoituksia, esseitä, novelleja, mutta romaani oli hänelläkin koko ajan tähtäimessä. Ja muut "suuret" idoleina, ja myöhemmin myös läheisinä ystävinä, kuten Jonathan Franzén ja Don DeLillo, jotka molemmat vastasivat DFWn usein epätoivoisiin kirjeisiin, tasaisen oloisina, luotettuina ystävinä.

Yhdysvaltojen tuon (ja tämänkin) ajan kirjallisuuskenttä vilisee tunnettujen ohella nimiä, joista iso osa kirjassa esitetyistä on minulle tuntemattomia. Sen sijaan kun vedetään linjoja DFWn ja Nirvanan Kurt Cobainin välillä, olen hereillä. Eikä kyse ole itsemurhasta. (Löysin Nirvanan keski-ikäisenä: tyttären poikaystävä valisti minulle, kuka oli tekijä kun Heartshaped Box hiveli korviani eräänä aamuna.) DFW ei hyväksy grungen vieraantumisen julistusta, eikä halua liittyä sen kauppaamaan periksiantavaan toivottomuuteen. Tämä toteamus näyttää kirjailijan itsemurhan jälkeen aika murheelliselta. 

Kyse on ironiasta, josta DFW sittemmin halusi irrottautua ja toteuttaa "vilpittömyyttä". Ironinen huumori, varsinkin itseironinen on parasta DFWn teksteissä. "Olen korvannut kipulääkkeet kroonisella valituksella, ja toistaiseksi se toimii kohtalaisesti". Tutulle lapselle hän selittää päähuivin tarkoituksen olevan estää hänen päätään räjähtämästä. Kirjassa kuvataan jonkinlaista urbaanin ja maanläheisen välistä kamppailua DFWn mielessä. Maanläheistä edusti lapsuuden maisema Keskilännessä ja se vilpittömyys, "negatiivisen" ironian vastakohtana. Hänen omat fyysiset maisemansa vaihtuivat yliopistojen, opiskelun ja opettamistöiden kautta synnyinseudulta mm Arizonaan ja Los Angelesiin, New Yorkista Bostoniin. 

Päättymätöntä riemua pureskellaan pieniä palasia siellä täällä, joten pientä valaistumista tapahtui sen suhteen tätä elämäkertaa lukiessa. Erityisen kiinnostavaa oli lukea taustoja niistä kertomuksista ja tapahtumista, jotka esiintyivät meillä jo julkaistuissa novellikokoelmissa Hauskaa mutta ei koskaan enää ja Vastenmielisten henkilöiden haastatteluja. Esimerkiksi vierailut Mainen hummerifestivaalilla, aikuisviihdetapahtumassa tai loistoristeilyllä. Television katselu oli yksi hänen addiktioistaan ja peili hajanaiseen olemiseen. (Eikä internet ollut edes vielä räjähtänyt nykyiseen laajuuteensa...)

Kirjailijana hän oli arkistoija ja kerääjä, maksimalisti joka halusi kuvata Amerikan kaikessa monimuotoisuudessaan.

DFWllä oli runsaslukuinen ystäväjoukko tukijoina, kymmenien naissuhteiden ohella. Kirjailija ehti raitistua ja osallistua kymmenen vuoden ajan säännöllisesti vieroitusryhmien toimintaan. Samalla tavoin hän sanoi olleensa seksiin addiktoitunut. Hurmoshenkiset rakastumiset muuttivat miehen elämää aina uudelleen. Siinäkin näyttää kohtuullisen tyyni satama löytyneen muutamia vuosia ennen kuolemaa.

D.T. Max nostaa esille sekä kirjoittamisen että julkaisun jälkeisiä aikoja kirjailijan elämässä. Siinä kritiikit isoissa sanomalehdissä horjuttavat ja kannustavat. Niin paljon kuin olenkin nauttinut noista tähän asti suomennetuista novellikokoelmista, on kielteisissäkin lausunnoissa samaistuttavia oivalluksia. Ne liittyvät juuri samaan "maksimalismiin", joista Päättymätön riemu on selvä todiste. "Hän yritti niin kovasti olla älykäs, että se esti häntä sanomasta mitään", päättelee ex-naisystävä runoilija Mary Karr. Samaan viittasi muutama muukin särmikkäämmän kritiikin esittäjä. Myötämielisenä lukijana näen jotenkin sen karsimisvaikeuden johtuvan samasta mielen kakofoniasta. David Foster Wallacea on luettava kaikkine rönsyineen ja alaviitteineen, jos häntä haluaa lukea.

Tässä Suketuksen lukukokemus samasta.

D.T. Max: David Foster Wallace, 2012, suomentanut Heikki Karjalainen
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2020, 398 s