Hyvää Uutta Vuotta 2025!

Kuinka ilahduttavaa havaita, että tänäkin vuonna tuli luettua niin monia innostavia kirjoja! Varsinkin nyt se on sitäkin iloisempaa, kun vuosihan on ollut aivan karmea, täynnä sotaa, tuhoa, lämpenevää ilmastoa, huonosti voivaa luontoa ja hyvin voivia diktaattoreita. Heitä putkahtaa ilmoille siellä täällä kuin pulkkosieniä rihmastoineen. 

Maisema ei Turussa ollut jouluna kovin jouluinen. Kuvassa näkyy jo Auran rannoille nouseva uusi musiikkitalo Fuuga. Tässä vaiheessa se näyttää enemmän bunkkerilta, mutta havainnekuvassa se näytti oikein komealta. Toivottavasti se realisoituu tässä tapauksessa paremmin kuin yleensä. Kaupunkien uudiskohteista laaditut havainnekuvat kun näyttävät enimmäkseen ihan toisenlaiselta kuin miltä kohde näyttää sitten oikeasti, ilman valtavia lehvästöjä, mallivartaloisia kansalaisia tyylikkäissä asusteissaan jne. 

Huomenna alkavan tammikuun aikana luetaan taas klassikoita. Niinpä onkin hyvä muistella vuosi sitten löytämääni Henry Jamesia, joka taas osoitti, miksi joistakin tulee klassikoita, ajattomia ja iättömiä. Toinen klassikko, ilman haastetta lukemani oli Louis-Ferdinand Célinen Sota, Ville Keynäsin uusi suomennos, joka todisti samaa asiaa, kirjailijan taitoa, vaikka sitten aiheena mieletön sota. 

Huomattava aluevaltaus kohdallani oli löytää sarjakuvataiteilija Guy Delisle ja hänen hienot matkakirjansa Pohjois-Koreasta, Burmasta ja Jerusalemista. Niitä lukiessa oli kuin matkalla itsekin, niin tarkkoja havaintoja hän oli piirtänyt.

Muuten esseet houkuttelivat entistä enemmän. Varsinkin Silvia Hosseinin Tie, totuus ja kuolema -kokoelmassa sai nauttia sekä sivistyksestä että huumorista, joka parhaimmillaan/pahimmillaan sai pyrskähtelemään hillittömästi. Vahvan muistijäljen jätti myös Sigrid Nunezin Paras ystävä, autofiktiota ja esseetä, kaikkea herkullisena keitoksena, bonuksena syväluotaus koiran tunteisiin. 

Itsellenikin vuoden parhaita romaaneja olivat Iida Turpeisen Elolliset ja Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä. 

Suomen lähihistorian ummehtunutta ilmaa tuuletti erityisen pontevasti Riikka Tanner Leninin ilmestyskirjassaan, joka virkisti kuin kylmä aamusuihku.

Kävin kohtuullisen usein elokuvissa, teatterissakin, mutta kirjoitin näistä vähemmän tänä vuonna. Elokuvista mieleen jäi vaikuttavana parhaan kansainvälisen Oscarin voittanut Zone of interest. Sen neutraali, aivan uusi tapa kuvata saksalaisen natsiperheen idyllistä arkea Auschwitzissa teki tehokkaalla tavalla havainnolliseksi ihmisen kyvyn sulkea silmänsä. Elokuva sai palkinnon myös äänisuunnittelusta. Pahimmillaan korviin tunkeutui tunnistamatonta ääntä, kuin röhkinää jostain kaikukammiosta. Katsoja/kuulija saattoi vain arvailla, mistä oli kyse, tunne oli epävarma ja kolkko samanaikaisesti. 

Eilen näkemäni italialainen Ainahan on huominen ei aiheiltaan ole kovin kevyt sekään, mutta kuitenkin sävyiltään moni-ilmeinen. Elokuva kuvaa sodan jälkeistä Roomaa köyhän perheenäidin kokemuksilla. Machomiesten perhe-elämä ei ole kaunista, perheenäiti raataa kaikkien puolesta. Miksi äiti antaa kohdella itseään kynnysmattona, ihmettelee tytär. Tytär opettaa äitiä ja äiti herää huomaamaan, mihin loputon sietäminen voi johtaa. Tukea tulee yllättävältä suunnalta eikä äiti uskaltaisi sitäkään ottaa vastaan. Naisella on tytär ja mukava ystävätär. Loppukuvissa italialaiset naiset äänestävät vaaleissa ensi kertaa, vuonna 1946. Tämän päivän neorealismia, tyylikkäällä musiikkitaustalla.

Sarjasta merkittäviä rakennuksia Turussa maalasin tänä syksynä vanhan kansakouluni Martin koulun. Maalauskurssi työväenopistossa toi iloa jokaiseen viikkoon, mutta myös tuskaisia hetkiä. Siksi en haluakaan niitä muistella, koska ne tiivistyivät seuraaviin rakennuksiin, Norssiin ja kirjastoon. Aina ei onnistu, mutta eteenpäin...

Onnellista Uutta Vuotta, hyviä luku-, elokuva-, teatteri- ja muita kulttuurielämyksiä ihmiset! Ja sitä rauhaa....!

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.

Det här är en kort berättelse om ett stort land. Den handlar om varför det är så lätt att förälska sig i USA och så svårt att leva här. - Eli lyhyt kertomus suuresta maasta, johon on niin helppo rakastua ja jossa on niin vaikea elää.

Sattumalta jäinkin lukemisissani pidemmäksi aikaa New Yorkiin, ja näkökulmissakin on oikeastaan paljonkin yhteistä. Siis Martin Gelinin ja Olivia Laingin  kuvauksissa New Yorkin lumosta. Martin Gelin, ruotsalainen toimittaja, sittemmin Dagens Nyheterin palveluksessa, saapui New Yorkiin lähes samaan aikaan kun maailmaa ravistaneet terrori-iskut osuivat kaupunkiin, syyskuussa 2001. Hän asui New Yorkin Brooklynissa parikymmentä vuotta, tämän vuoden heinäkuuhun asti. Amerikkalainen vaimo, pieni poika ja Gelin muuttivat Pariisiin.

Perheelliselle New York näyttää ilmeisesti aivan toisenlaiset kasvot kuin aktiivi-ikäiselle ja hyvin toimeentulevalle, yksin elävälle aikuiselle. Vastaan nousevat isompien asuntojen hinnat, lasten päivähoito- ja koulumaksut, jotka kasvavat yliopistoaikaan asti. Turvallisuus, sairausvakuutusmaksut, työelämä, joka ei jätä aikaa elämiseen - vain ansaitsemiseen, olemattomat vanhempainlomat, lyhyet lomat ylipäänsä jne. Aika inhottava yksityiskohta on sekin, että kaupungin eliitin liberaali ja tasa-arvoinen eetos näyttää sittenkin ohuelta pintakerrokselta. Kaupungin koulut ovat hyvin segregoituneita, valkoisilla on omansa, mustilla toiset koulut, ja valkoiset pitävät tarkasti huolta siitä, että ne pysyvät sellaisina.

Gelin siteeraa James Baldwinia, joka on kirjoittanut, että valkoinen USA asettaa vain kaksi ehtoa mustille naapureilleen: Hyväksy myytti USAsta as the land of the free. Pysy sen jälkeen turvallisen välimatkan päässä.

Martin Gelin on kirjoittanut useita yhteiskunnallisia teoksia Yhdysvalloista, alkaen vuoden 2012 kirjasta Den amerikanska högern. Imorgon är jag långt härifrån on henkilökohtainen historiikki kahdenkymmenen vuoden ajanjaksosta. Se on samalla rakkauden tunnustus New Yorkin kaupungille sellaisena kuin se tähän asti on sinne muuttaneille näyttäytynyt: vapaamielisenä ja kaiken aikaa muuttuvana metropolina, ykkösenä maailman metropolien joukossa. 

Tänä vuonna Trump sai äänivyöryn myös New Yorkissa. New York är inte USA men det håller på att förvandlas till USA. Kirjassa käydään läpi USAn natsimielisen oikeiston historiaa Charles Lindbergistä ja Henry Fordista Capitoliumin rynnäkköön. Jo 90-luvulla puhuttiin käänteisestä rasismista, jossa itse asiassa valkoiset olisivat rasismin kohteina. Silmänkääntötemppu joka luettunakin on vaikea käsittää. Valkoisen väestön, Trumpin kannattajien frustraatioita kohdellaan pyhänä, som en närmast helig känsla, kun taas mustien kokemia vääryyksiä vähätellään. Rasismiahan ei enää ole...

Miljoonat ovat muuttaneet New Yorkiin, heidän joukossaan suuri joukko taiteilijoita, kirjailijoita, homoseksuaaleja,  eri uskontojen edustajia, vähemmistöjä, jotka ovat tehneet kaupungista sen mikä se on. Siksi kirja on ylistys maahanmuutolle, ihmisen vapaudelle muuttaa. Kuten peruna kasvaa huonosti, jos sitä aina kasvatetaan samassa köyhtyneessä maassa, samoin käy ihmiselle, siteerataan Nathaniel Hawthornea. Pariisi häviää New Yorkille kielisuvaitsevaisuudessa: Pariisissa ei ymmärretä huonoa ranskaa, New Yorkissa hyvää englantia kuulee harvemmin, huonoa ymmärtävät kaikki.

Gelin kertoo lämpimästi rakkauksistaan muitakin Yhdysvaltain osia kohtaan, kuten Seattlen pohjoisia rantoja ja George Straitin countrymusiikkia Texasin Austinissa. Siellä hän näki ensi kertaa radikaalioikeiston keräävän voimiaan Obaman oppositiona ja ilmapiirin muuttumisen.

Vakituisena suuren sanomalehden toimittajana Martin Gelin ehti kahdenkymmenen vuoden aikana kasvattaa kontaktejaan. Hän tutustui eturivin amerikkalaisiin kirjailijoihin, kuten Don DeLilloon,, Jhumpa Lahiriin, Vivian Gornickiin ja moniin kulttuurialan vaikuttajiin kuten Fran Lebowitziin. Kirjasta saakin ammentaa sen kokoon nähden runsaasti kirjallisia viisauksia, Laingin teoksen tapaan. Vähemmän viisaita Gelinin mielestä ovat ranskalaiset filosofit  Jean Baudrillard tai Roland Barthes kirjoittaessaan Yhdysvalloista tai Japanista, sen sijaan Ranskan he osaavat.

Paljon myös Yhdysvaltojen etelävaltioissa matkustavana, Gelin on nähnyt myös ilmastonmuutoksen Texasin ja Arizonan tapaisissa osavaltioissa, jotka vastustavat puuttumista rikkauksiensa, fossiilisten polttoaineiden tuotantoon. Monet lämpöön viehättyneet perheet muuttavat öljyntuotantokaupunkeihin, isoihin taloihin, jotka ovat edullisia verrattuna pieniin asuntoihin pohjoisissa suurkaupungeissa. Arizonan Phoenixissa lämpötila pysytteli koko kesän 2023 yli + 40℃ ssa. Taloihin on usein asennettu viilennysjärjestelmiä jopa joka huoneeseen. Energiaa kuluu.

Kirjan ajanjaksoon osuu pandemia, joka jätti vaikutuksensa New Yorkiin. Sen jälkeen kaupungissa koettiin uusi yhteisöllisyyden kausi, saman tapainen kuin terrori-iskujen jälkeen. Kirjailija Adam Kopnik on asunut sekä Pariisissa että New Yorkissa ja hän ylistää suurkaupunkien kykyä elpyä kriiseistä. - Jag tror inte det finns någon stad som dödförklarats så många gånger som New York, men staden kämpar sig alltid tillbaka.

Kiitos Mrs Karlsson tästä vinkistä, tosi mielenkiintoinen ja elävästi kerrottu New York/Amerikka -teos, täynnä syvällistä asiantuntemusta ja sivistystä. Sain hankintaehdotukseni aika nopsasti Turun kaupunginkirjastoon ja kirjan lainattua.

Martin Gelin: Imorgon är jag långt härifrån. Ett avskedsbrev till USA.
Natur & Kultur, 2024, 190 s

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

Kansi Satu Kontinen

Loneliness is a very special place - yksinäisyys on aivan erityinen paikka. Teininä, kun istuin syksyisinä iltoina sängylläni, kuvittelin paikan kaupungiksi, kenties iltahämärän aikaan, kun ihmiset lähtevät kotejaan kohti ja neon räpsähtelee eloon. Tunnistin itseni jo silloin tuon kaupungin asukkaaksi ja pidin siitä, miten Wilson otti sen omakseen; miten hän sai sen kuulostamaan inspiroivalta yhtä lailla kuin pelottavaltakin.

Olivia Laing on englantilainen kirjailija ja taidekriitikko, jonka lähtökohtana tässä filosofisessa esseeteoksessa, Yksinäisten kaupunki on yksinäisyyden tunne surun, eron myötä. Yksinäisyyttä syventää se, että hän on muuttanut Englannista New Yorkiin elääkseen yhdessä kumppaninsa kanssa. Laing löytää tukea ja lohtua monista New Yorkissa työskennelleistä taiteilijoista. 

Taiteilijat näkevät herkimmin haavat, muissa ja itsessä, heillä on ja heillä on oltava rohkeutta enemmän. New Yorkista yksinäisten kaupunkina tulee mieleen vähän aikaa sitten näkemäni elokuva Crossing, jossa Istanbul on kaupunki, jonne ihmiset lähtevät kadotakseen, kuten eräs roolihahmo elokuvassa toteaa. Se on suurkaupunkien viehätys ja vaikeus.

Halloweenina kaupungilla vaeltaessaan kirjailija kaipaa naamiota, ettei hänen surunsa ja yksinäisyytensä näkyisi. Se vapauttaisi torjutuksi tulemisesta, mutta jättäisi samalla vaille hyväksynnän mahdollisuutta. Omakohtaisia muistoja erilaisuudesta lapsuudessa Laing peilaa esim David Wojnarowiczin lapsuusmuistoihin. Kaltoinkohtelun täyttämiä lapsuusmuistoja on monilla New Yorkiin päätyneillä taiteilijoilla. Väkivaltaa, hyväksikäyttöä, köyhyyttä ja sen seurauksena häpeää.

Olivia Laing nostaa esiin itselleen tärkeitä taiteilijoita, mm Alfred Hitchcock, Valerie Solanas, Nan Goldin, Klaus Nomi, Peter Hujar, Billie Holiday, Zoe Leonard ja Jean-Michel Basquait. Eniten huomiota saavat Edward Hopper, Andy Warhol, Henry Darger ja David Wojnarowicz, joiden taidetta ja näkökulmia yksinäisyyteen ja erilaisuuteen Laing valottaa syvällisemmin heidän elämänvaiheitaan taustoittaen. Nykyään kirjaa maalaustaiteesta on niin paljon antoisampaa lukea kuin entisinä aikoina, verkosta kun löytää helposti puheena olevia taideteoksia ja niiden tekijöitä.

Kuva Wikipedia

Edward Hopper on maalaustensa perusteella ilmeinen valinta kuvaamaan yksinäisyyttä kaupungissa. Maalauskursseillakin hänen Nighthawksinsa esitellään eksistentiaalista yksinäisyyttä kuvaavina; yksin muiden keskellä. Yön vihertävässä valossa ihmiset näkyvät lasin takana vailla kosketusta toisiinsa. ...nivoo samaan vaikuttavaan symboliin vankeuden ja paljastumisen kaksisuuntaisen mekanismin. Oli mahdotonta katsoa lasin läpi dinerin kirkkauteen tuntematta hetken huolta yksinäisyydestä, siitä miltä tuntuisi jäädä ulkopuolelle, seistä yksin viilenevässä ilmassa.

Laing syventää tekstejään myös tutkijoiden analyyseilla. On paradoksaalista ja kuitenkin uskottavaa, että yksinäisyyden kokemus voi viedä myöhemmin, siitä selvittyä, empatian puutteeseen toisia kohtaan, jotka siitä kärsivät. Laing puhuu lähes yksinäisyyden fobiasta, tunteesta että toisen kokemaa ei haluta itselle, toinen on kuin sen tahraama. 

Hopperin jälkeen kirjassa käsiteltyjä taiteilijoita yhdistää sukupuolisen identiteetin moninaisuus; normista poikkeavuus aiheuttaa poissulkemista, jota taiteilijat käsittelevät eri tavoin. Kun AIDS alkoi levitä homoyhteisöissä ja huumeiden käyttäjien piirissä, syrjintä muuttui tartunnan pelossa jyrkemmäksi torjunnaksi, yhteisöjen sisälläkin. Tätä sairauden riivaaman eristämistä Laing kuvaa raastavasti. Strange fruit -sanapari yhdistää kaksi taiteilijaa:  Zoe Leonard rakensi syödyistä hedelmistä teoksen AIDSiin kuolleiden ystäviensä muistoksi ja Billie Holiday lauloi isänsä muistoksi, mustien lynkkaamisia vastaan.

Andy Warhol eli kuuluisaksi tultuaan valtavan tavarakokoelman ja ihmisjoukon, riemunkirjavan friikkisirkuksen, keskellä, jotka kulkivat hänen studiossaan, hopeiseksi maalatussa Factoryssa. Asetelma soi taiteilijalle mahdollisuuden olla yksin muiden joukossa. Siitä joukosta erottui Valerie Solanas -niminen aktivisti, joka yritti murhata Warholin aiheuttaen tälle loppuiän vamman.

Andy Warholin taide hyökkäsi kirjan mukaan heti alussa silloin taiteessa vallitsevaa machokulttuurin erottelua vastaan kuvaamalla tavallisia esineitä, Campbellin tölkkejä, Coca Cola -pulloja. Aina samanlaisia esineitä, sillä erilaisuus merkitsee haavoittamisen mahdollisuutta, samanlaisuus suojaa torjunnan ja ylenkatsomisen tuskalta ja nöyryytykseltä.

Taidekriitikon sivistyneitä analyyseja lukee mielikseen. Kuinka Hitchcokin Takaikkunan tirkistelijä sulkee itsensä ulos yhtä lailla kuin Hopperin viileäkatseiset hahmot. Kuinka ohjaajan elokuva Vertigo muistuttaa lesbojen kasvattamaa kirjailijaa perinteisten sukupuoliroolien vaarallisuudesta, esineellistävästä katseesta, joka kohdistuu naisiin. Vertigon loppukohtaus näyttäytyy ääripäähän vietynä esineellistämisenä.

Henry Dargerin, erakkona eläneen outsider-taiteilijan historia osoittaa, kuinka julmia lastenkasvatuksen periaatteita on voitu pitää lapsille oikeina ja hyvinä. Lapset ovat jätetty vaille fyysistä kosketusta, koska on haluttu välttää tartuntatauteja. Henry Darger on lapsuudestaan traumatisoitunut (oma päätelmä) taiteilija, jonka kuvat ja kirjoitukset on löydetty vasta kuoleman jälkeen. 

The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone ilmestyi jo vuonna 2016, mutta on suomennettu tänä vuonna. Twitter on nyt X, mutta ihminen voi edelleen olla verkossa yhtä yksin kuin reaalielämässä. Nyt elokuvassa Her kuvataan miehen rakastumista käyttöjärjestelmäänsä, samoin kuin Andy Warhol rakastui kasettinauhuriinsa. Yhteys toiseen on vaikeaa, vaarallista ja välttämätöntä ihmiselle. Teknologia on tuonut uuden maailman ihmisten käyttöön, näennäisen helpon ja addiktoivan. Kuuluisuus, tuo läheisyyden korvike, on kaikkien ulottuvilla.

Olivia Laing on sukeltanut taiteilijoiden arkistojen holveihin, myötäelänyt ja ymmärtänyt heidän herkkyyksiään ja löytänyt samalla omasta yksinäisyydestään uutta arvoa, liukunut ulos yksinäisyyden fobiasta. Hän pohtii ihmisen ydinkokemuksia runollisen kauniilla kielellä, jakaen viisautta ja sivistystä niin ettei voi muuta kuin nautiskella niistä hedelmistä.

Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on  myös poliittista. Yksinäisyys on kollektiivista; se on kaupunki. Siellä asumiseen ei ole sääntöjä, eikä siellä tarvitse tuntea häpeää, ainoastaan muistaa, ettei henkilökohtaisen onnen etsiminen ole tärkeämpää kuin velvollisuutemme toisiamme kohtaan, eikä se vapauta meitä niistä.

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen
The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016, suomentanut Sirje Niitepõld
Teos, 2024, 333 s

Anni Kytömäki: Mirabilis

Kansi Jenni Noponen/Shutterstock/tekoäly

Tähän asti ulottui  maailma, ja päästän siitä irti. Liu'un puuluiskaa vuoren sydämeen, lampun valo viuhuu seinämillä, tuikkii kuin pohjalla ei olisikaan pimeyttä vaan tähtitaivas. Puristan käsivarret rintaa vasten, siivet eivät koskaan kantaneet minua pakoon, mutta nyt lennän, lennän kerrostumien läpi aikaan jolloin kukaan ei ollut vielä surmannut kormorantteja, aikaan ennen ihmistä, aikaan ennen Uralvuoria. Säikeet katkeavat, ja lammen rannalta herännyt tyttö hymyilee. Kuollut lintu lehahtaa ihomme alta vapaaksi ja liittyy tuhansiin kaltaisiinsa.

Oli yllättävää löytää Ida Turpeisen Elollisten tuoreet jalanjäljet Anni Kytömäen uusimmasta romaanista Mirabilis. Stellerin merilehmä ja muut Beringin salmen ympäristöön yhdistyvät luonnonhistorialliset tapahtumat, eläimet ja tutkijat heräävät museoiduista olemuksistaan ja legendojen kertomuksista, alkaen puolentoista sadan vuoden takaa tässä romaanissa. Romaani puhuu suuren luonnonystävän äänellä samoista teemoista kuin Elolliset, eläinten ahdingosta ihmisen kaikkialle ulottuvan tuhovoiman edessä. 

Sukupuuttoon tapettua merilehmää tutkinutta Stelleriä vastaava tutkija on tässä romaanissa myöhäisempi norjalainen Leonhard Stejneger, isomerimetson eli kormorantin tutkija, jonka polkuja romaanissa seurataan toisen tarinalinjan rinnalla. Stellerkin kummittelee mukana nimenomaan Stejnegerin mielikuvituskollegana ilmestyen tämän olan taakse kommentoimaan ja keskustelemaan sopivissa tutkimuskohteissa.

Päätarina liikkuu suomalaisen siirtokunnan parissa, jossa köyhän Iso-Riikan jälkeläiset, laivamatkalla syntyneet kaksoset Ella ja Artturi kohtaavat Amurinmaalla varakkaan suomalaisen tutkijan paroni Aksel Falkenhöjdin piireineen. Ambaksi kutsuttu amurintiikeri luo mystistä uhkaa siirtokunnan elämään ja houkuttaa kaksosten äitiä, Riikkaa enemmän kuin mitä itsesuojeluvaisto neuvoisi.

Kaksosten tie vie sirkuksen akrobaateiksi - Ellasta tulee Mirabella - ja sitä ammattia he lähtevät harjoittamaan seikkailuissa Helsingistä Amurinmaalle ja takaisin Helsinkiin ja lähistöllä sijaitsevilla maaseutupaikkakunnilla, jonne Ella ajautuu Falkenhöjdin tiluksille, hänen salaisena rakastettunaan. Jo ensirakkauden tragedia on kolhinut Ellaa eikä suru jätä hänestä. Erotiikka on ihmeellistä ja väkivallallako Ella yrittää parantaa suruaan? Akselin ja Ellan rakkaudessa, rakastelussa on väkivallan piirteitä, joihin Ella vaikuttaa tuntevan vetoa. Se ilmenee kovassa akrobatian harjoittelussakin ruumiin loputtomana kurittamisena. 

Ihmissuhteiden verkosto on runsas. Ajankuva on huolellisesti tutkittu ja dialogit soljuvat luontevina. Haudattuja salaisuuksia, kadonneiksi luultuja paljastuu yllättäen vuosien mittaan. 

He loittonevat, harju jännittää selkäänsä, juoksen yli juurten ja kurakoiden. Ilma kulkee puuskina lävitseni, vauhti hidastuu, jalat möyrivät maata kuin syvää vettä. Polku koukistuu Vinkalonvuorelle, jonne rengit ovat kuljettamassa tiiliä, kalkkia, hiekkaa, puutavaraa ja nauloja. En halua kohdata heitä uudelleen, joten käännyn vuoren toiselle puolelle alamäkeen. Levitän kädet, ja havunoksien humiseva meri ottaa minut kantaakseen.

Muutoin kertomus paisuu mittavaksi sivumäärältään yksityiskohtaisten luontokuvausten ja loputtomien luonnossa liikkumisen kuvausten takia. Niihin sekoittuu mystisiä, hartaita tuntemuksia sulautumisista osaksi luontoa, tiikeriä, merimetsoa. Vuori voi avautua ja ihminen kadota vuoren sisuksiin.

Ellan rakkaudet ja kärsimykset nousevat historiallisen seikkailukertomuksen pääosaan. Ensimmäinen ja viimeinen luku on kerrottu muunlajisten silmin: turkishylje ja kormorantti näkevät lajitoveriensa kuolevan ihmisen tappotyössä.

Ihmettelin, ettei Ida Turpeista ollut mainittu kiitosten kohteena jälkisanoissa, vaikka Aura Koiviston Mies ja merilehmä siellä oli. Mirabilis väsytti tätä lukijaa makuuni liiallisella, mystifioivalla luontoromantiikalla. Ei ihme, että pidän enemmän saksalaisista ekspressionisteista kuin romantiikan ajan taiteilijoista.

John Vaillantin Tiikeri oli Mirabiliksen jälkisanoissa kiitetyistä viimeisenä. Se oli minustakin vaikuttava kuvaus Venäjän Siperian itäisimmästä kolkasta, jonne suomalaisia pakeni 1860-luvun nälkävuosien kurimuksessa. Saakohan tiikeri hiipiä yksinvaltiaana niissä metsissä näinä päivinä, kun aseet paukkuvat taukoamatta vastakkaisella suunnalla ja syrjäseutujen ihmisiä rahdataan tykinruoaksi?

Anni Kytömäki: Mirabilis
Gummerus, 2024, 688 s

Marraskuussakin voi käydä Tukholmassa

Kuva: Wikipedia

En enää näillä vuosikymmenillä muista, olenko koskaan lähtenyt matkalle Turun lentokentältä. Koska päivänvalon aika on nyt niin lyhyt emmekä halunneet könytä laivan hytistä Tukholman aamuyöhön, sujahdimme iltapäivälennolla Arlandaan. Turun lentoaseman sisätilat ovat liikuttavan minikokoiset, mutta kaikki tarvittava löytyy. Pienessä kahviossa jopa tutustuttiin viereisiin pöytiin ja vaihdettiin mielipiteitä parhaasta tavasta hankkiutua perillä keskustaan. Pieni on kaunista, tunnelma on kotoisa. - Löysin kerran Pariisin massiivisella lentokentällä myös kotoista tunnelmaa. Me harvapuheiset suomalaiset esitimme pätkän Kaurismäkeä yhden alkoholimyymälän luukulla: Calvados, sanoi mies edessäni. Calvados, sanoin minäkin vuorollani. Ei korulauseita meillä päin.

Päättelimme edellisen vuorokauden kreikkalaisessa ravintolassa lammasta syöden. Syön yleensä hyvin vähän lihaa, mutta viimeisten ravintosuositusten jälkeen koin valtavan lihabuumin ruokavaliossani. Ja tämä vielä lentämisen jälkeen! Kuinka alas ihminen voikaan vajota.

Matkalla kohti Nationalmuseumia kävimme nauttimassa tyyli- ja väriterapiaa Svenskt Tenn -myymälän kankaista ja joulupöydistä. 

Dramatenia ei voi ohittaa muistamatta Ingmar Bergmania, varsinkin kun lähiaikoina luin tyttärensä Linn Ullmanin romaanin aiheesta.

Mälaren huokui kylmää tuulta, mutta Nationalmuseum vei syvälle romantiikan aikakauteen, rinnastettuna nykytaiteeseen. Romantiken - ett sätt att se. Vähän sama konsepti kuin samanaikaisessa Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä, Tukholmassa vain nykytaide oli uudempaa, n 50 vuoden takaa. 

Caspar David Friedrichin Vaeltaja esimerkkinä, kun ei nyt tullut kuvattua. William Turneriltakin oli ainakin yksi teos esillä. Siitä tuli mieleen elokuva Turner, josta Timothy Spall teki vaikuttavan. Elokuvassa taiteilija viimeistelee jo museon seinällä riippuvan Thames-maisemansa pienellä punaisella täpällä.

Moderna museetiin pääsee edellisestä museosta muutamassa minuutissa sujuvasti yli sillan ja voi samalla ihailla Tukholman kauniita merellisiä siluetteja. Tällä kertaa myös näyttely tasapainottaa sopivalla tavalla Romantiikan kauden makeutta; vähän hapokkuutta saksalaisilta ekspressionisteilta!

Die Brücke -ryhmä syntyi Saksan Dresdenissä ennen 1. maailmansotaa. 

Erns Ludwig Kirchner, Karl Schmidt Rotluff, Erich Heckel, Max Pechstein olivat ryhmän taiteilijoita, etujoukoissa siinä ryhmässä, jota Hitler sittemmin nimitti rappiotaiteeksi. 

Kirjat sekoittuvat taidenäyttelyissä ihanasti kokonaisuuteen ja tuovat siihen omat taustasävynsä. Tässä näyttelyssä en voinut välttää pään sisäistä törmäystä Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä -romaaniin. 

Lyhyt on päivänvalo Tukholmassakin. Muutama tunti taidemuseoissa ja päivä on jo laskenut mailleen. Kaupungin kaduilla perjantairuuhkassa ei voinut olla huomaamatta, kuinka suuri kasvukeskus Tukholma todellakin on. Väkeä liikkui Drottninggatanilla mustanaan kuin Venetsiassa heinäkuussa - tai Bangkokissa.

Jos Tukholmassa ajaudun ravintola Stampenin lähelle, en tietenkään voi olla muistelematta sitä vuoden 1968 elämystä, kun 18-vuotiaana aistin pianobaarissa suuren maailman eli New Yorkin jazzluolan tunnelmaa. Totesin myös muutama vuosi sitten, että samat jampat ja friidut siellä edelleen jammailevat, valkotukkaisina.

En tiedä, miksi me eläkeläiset olimme ajoittaneet paluumatkamme perjantai-illaksi Glorylla Turkuun. Matkaan oli lähdössä myös laumoittain erityisen riehakkaita pikkujoulujuhlijoita, muutamia satoja, joita mulkoilimme penkiltä synkkinä. Onneksi ei pahempia mekkaloita lähistöllä kuulunut yölläkään, ja laiva vei ruotsalaiset takaisin päivälaivalla. 

Uudet laivakolossit ovat kammottavan rumia ulkoa, mutta ihmeellisen äänettömiä matkustaa. Hiirenhiljaiset moottorit.

På återseende, Stockholm!  Onhan kevät/kesäpäivä aina antoisampi matkustella ja flaneerata kaupungin kaduilla, mutta talvi on pitkä, joten on hyvä marraskuussakin välillä poistua kolostaan. Sen jälkeen on kotonakin taas hyvä hyggeillä.