Sinulla on kaupunkilainen olemus, olet naamioitunut, mutta et sinä ketään huijaa. Me tunnistaisimme sinut milloin tahansa ihmisten joukosta ja tietäisimme heti, mistä sinä tulet ja millainen sinä olet. Se on merkki sinussa, se ei hankaudu irti, ei laimene tai piiloudu.
--- Miksi sinulle muka, kun ei muillekaan, kuule.
Kuinka on mahdollista, että aina syntyy uusia, nerokkaita tapoja tehdä taidetta? Eikö tämäkin ole jo kuvattu? On, mutta ei näin. Jokainen kantaa mukanaan yhden ainutlaatuisen tavan nähdä elämän korallimetsä kaikkine sävyineen. Ja jotkut meistä taitavat kertoa näkemästään loisteliaasti.
Kuten Marjo Niemi Pienen budjetin sotaelokuvassa. Ällistyttävän konkreettista, absurdia, hauskaa ja kauheaa yhtä aikaa. Kaikki koettu väreilee sakeana ilmassa, tässä mustanpuhuvassa isän, perheen, sukupolvien historian ja yhteisön kuvauksessa. Lämpenevässä meressä harmaiksi kituneet korallit muistuttavat tyhjenevän tehdaspaikkakunnan asukkaita, näköalatonta työväestöä. Tänne ei haluaisi jäädä, täältä ei voi lähteä.
Eräs ihminen palaa synnyinseudulleen, tehdaspaikkakunnalle, josta tehdas on jo aikoja sitten kadonnut maisemasta. Muistot eivät paluuseen kannustaisi, mutta naisella on siellä hommia. Isä on kuollut. Isän rakentama sementtiin valettu kivitalo, linnoitukseksi kutsuttu on jäänyt todistamaan isästä ja tämän perheen elämästä. Veli on kadonnut jonnekin, äiti on kuollut aiemmin.
Minäkertojan näkökulma vaihtelee erään ihmisen ironisen äänen kanssa. Ääni pilkkaa ja mitätöi kertojan kokemusta. Pienen paikkakunnan pysähtyneessä maailmassa kukaan ei ole mitään. Jos joku sitä kuvittelee, häneltä viedään luulot, niin myös tänne palaavalta. Ei, sinä et uskonut, vaan uhmasit saamaasi paikkaa maailmassa.
Häneltä luulot tosin on viety jo lapsena. Siitä sodan käynyt ja alkoholisoituva isä on pitänyt huolen. Isä on noita äijiä, joiden maailmassa naiset eivät ole mitään, vain sodan nähneet miehet ovat, tee-se-itse -mies, joka ei lue käyttöohjeita ja luottaa vain omaan kaivoveteensä. Sota jatkuu omassa talossa, videokaseteilta sota-elokuvia katsellen, omia ideoita kehitellen, alkoholi kiteyttää vainoharhaisuutta. Isän sankaruus on kehitelty lapsuuden nöyryytyksistä. Nainen on tässä näkymässä avuton, ajotaidoton varsinkin.
Kuka aikuinen ihminen ei omista eikä osaa ajaa autoa, tässä näette hänet. Hän vastustaa. Mikä tarkoittaa, että muut sitten ajelevat häntä. Hän istuu kuin mummeli pelkääjän paikalla tai laskostaa jalkansa pienille lapsille tarkoitetuille takapenkeille. Istuu siellä kuin mytty nättejä arvoja matkalla kaatopaikalle.
Neil Hardwick aikoinaan hahmotteli klassisia suomalaisia maaseudun huoltamoilla. Pienen budjetin sotaelokuva tarjoaa vastaavia tyrskähdyttäviä luonnehdintoja kylän peruslinnakkeessa eli baarissa.
Tiskin takana Ritvasaatana. Karkeat paksut hiukset, samalla permanentilla edelleen. Kokemus osoittaa, että jos ihmisen hiukset näyttävät peruukilta, mutta eivät ole, elää henkilö pidempään kuin kukaan, vaikka polttaisi kessua enemmän kuin kukaan.
Ei ole ihme, että tänne palaamisen ahdistus ajaa pullon lohtuun isän lapsenkin. Siskon ja sen veljen muistot ovat juopon isän jälkeen kovia. Kumpikaan ei ole sankari-isälle kelvannut. Häpeä on tarttunut. Semmoisen jälkeen ei voi uskoa, kun siellä tapaa ystävällisen ihmisen. Kaverilla oli kerran sellainen kummitäti. Kaupan kassakin yllättää.
Pienen budjetin sotaelokuvaa on täydestä syystä verrattu Édouard Louisin kuvauksiin köyhtyvästä työväenluokasta nyky-Ranskanssa.
Ainutlaatuisen kerronnan ohella nautin takuuvarmasta kielen hallinnasta. Harvoin saa lukea näin hiottua suomea. Voi lukea täydellisen luottavaisena, että tämä kirjailija tietää, mitä tehdä tällä kielellä.
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
Teos/Siltala, 2025, 244 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti