Alex oli niitä kundeja, jotka suistuivat masennuksen syövereihin, kun heille kerrottiin että heidän uutta singleään oli myyty satatuhatta kappaletta. Hän oli aito työläisperheen jälkeläinen joka pelkäsi kuollakseen menestystä. Se aiheutti hänessä häpeää, jota hän itse tosin kutsui lahjomattomuudeksi. Kaikki hienostunut kävi hänen hermoilleen. Oli vaarallista kutsua hänet palatsin baariin lasilliselle - se saattoi saada hänet itkemään raivosta.
Ranskalaisen Virginie Despentesin nimen poimin muistiin vain osittain lukemastani Maggie Nelsonin Kuin rakkautta - essee/keskusteluteoksesta. Vernon Subutex on nimensä veroinen romaani ranskalaisesta alakulttuurista, rokkareista, musiikki- ja viihdebisneksestä, siinä menestyneistä ja sieltä pudonneista. Huumeet, porno, prostituutio ja koko seksuaalinen kirjo friikkeineen esittäytyy ronskilla ja provosoivalla tyylillä. Satiirinen katse pyyhkii yli modernin Ranskan, pikku trippi Barcelonaankin mahtuu mukaan.
Keskushenkilö Vernon on viisikymppinen urbaani - pariisilainen bien sûr - hengailija, kulttimaineeseen kohonneen Revolver-levykaupan omistaja, 80-luvun reliikki. Hänen elintasonsa kääntyy hiljalleen laskusuuntaan, kun vuosikymmenten kuluessa kutoutunut verkosto alkaa hapertua. Hän on oman tulonlähteensä sulkeutumisen jälkeen niittänyt mainetta asiantuntevana DJ'nä ja nauttinut arvostusta ystäviensä keskuudessa. Hänen tilanteensa huononee oleellisesti kaikkein valovoimaisimman ystävän Alex Bleachin kuoltua, syynä yliannostus. Alexille on vain tarvinnut mainita rahan puutteesta ja Vernonin tilanne on korjaantunut. Kuka maksaisi nyt hänen vuokrarästinsä?
Vernon saa häädön vuokra-asunnostaan eikä onnistu edes tavaroitaan pelastamaan. Alkaa kiertely kavereiden sohvilla ja uusien naistuttujen iskeminen baareista. Se ei ole ollut vetävälle tyypille vaikeaa, eikä ole 5-kymppisenäkään. Päin vastoin, osa naisista tarrautuu takiaismaisesti. Sitä ei vapaa mies siedä, joka oikeastaan rakastaa omaa elämäntapaansa. Ainoa ongelma on, mistä hankkia ravinto ja katto pään päälle. Mieskatse on tässä naisen kirjoittamassa romaanissa armottoman kova.
Läheinen ystävyys äkillisesti kuolleen Alexin kanssa on ohitse, mutta kuolemansa jälkeenkin kaveri voi jeesata. Vernon omistaa tähden viimeisen haastattelun tallenteen, jonka arvioi kiinnostavan suurta fanikuntaa. Se vain, että häädön jälkeen sen olinpaikka on epäselvä. Joka tapauksessa Vernonin hallussa olevaa tallennetta alkaa metsästää kirjava joukko musiikki-, kirjallisuus- ja media-alan toimijoita.
Laurent vilkaisee kelloaan, väläyttää huolestuneen ilmeen, nousee kiireesti seisomaan, sujauttaa narikan tytölle kymmenen euroa ja astelee ripeästi ja helpottuneena kalseaan ulkoilmaan. Työhuoneelleen päästyään hän muistaa tapaamisensa Castafioren kanssa. Tänään ei ole hänen päivänsä, planeetat eivät ole kohdillaan. Hän pudistaa nuoren jakelijan hikistä ja velttoa kättä. Kaikki hinttarit eivät ole komeita. Pradan kuteet päälläänkin Castafiore näyttää aina siltä kuin olisi juuri noussut roskasäilöstä. Hänen olemuksensa on iljettävä. Ei ihme, että heppu on niin ilkeä. Laurent pohtii, tajuaako yökötys, että hän aikoo tehdä tälle oharit.
Asunnoton entinen rokkari ja muiden metsästämä videonauha synnyttävät kertomuksessa Alexin/Vernonin tutuista ketjuuntuvan piirin tapauskertomuksia, ihmisiä kirjavissa elämäntilanteissa, joiden kautta Despentes kuvaa satiirin keinoin ranskalaista yhteiskuntaa; köyhyyttä, syrjäytyneisyyttä, vallanhalua, arvoja ja niiden luhistumisia, huumekuolemia, prostituutiota, pornoa. Matkalla tavataan ihmisiä kaikissa väreissä, sukupuolisia vähemmistöjä, vaimonhakkaajia, rasisteja, arabeja...
Lupaukset olivat kauniita ja tekopyhiä: tutkinnon suorittaneet arabit pysyivät tasavallan mutiaisina ja heiltä evättiin vaivihkaa pääsy tärkeisiin asemiin. Tyttärelle mikään ei ollut sietämättömämpää kuin todistaa, kuinka isä oli petetty - paitsi ehkä huomata, että isä oli uskonut mahdollisuuksiinsa.
Kaiken keskellä yllättäen tuikkii ystävyyttä, solidaarisuutta ja rakkautta. Rakkaus hiipii korskean tyypin juhliin brasilialaisen transmallin hahmossa.
Vernon vetelehtii usein onnensa ohi. Sen mikä järkevältä näyttäisi. On narkkarin äitiäkin huolehtijaksi tarjoutumassa, mutta ei. Vernon ei näytä pelkäävän katua eikä ihmisten katseita. Ei ole ilmiselvää, että ostoskeskuksen ulkopuolella penkillä kerjäävä köyhä kadehtisi töihinsä kiirehtivän varakkaan kaupunkilaisen osaa.
Olen sateen piiskaama, lehtensä pudottanut puu, lastenvaunuissa kiljuva lapsi, hihnaansa tempova koira, vankilan vartija joka kadehtii huolettomia vankeja, olen tumma pilvi, suihkulähde, jätettty sulhanen joka katsoo valokuvia entisestä elämästään, olen koditon Pariisissa, istun penkillä kukkulan laella.
Vernon Subutex on palkittu neljästi Ranskassa ja se oli ehdolla myös kansainväliseen Man Booker -palkintoon Britanniassa. Se on ensimmäinen osa trilogiasta, joista kaksi viimeistä ovat vielä suomentamatta. Einari Aaltosen ensimmäisen osan suomennos on hieno, joten toivottavasti nuo kaksi seuraavaa ovat työn alla.
Lisäys: Suomennosta pitää odottaa joltakin toiselta tekijältä, Einari Aaltonen onkin näköjään kuollut joulukuussa 2025.
Virginie Despentes: Vernon Subutex2015, suomentanut Einari Aaltonen
Like Kustannus Oy, 2016, 343 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti