Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Kansi Tuomo Parikka

Olin kuulevinani äännähdyksen siltä puolelta. Haukotteliko joku? Kuulostanko teistä keittokirjalta? No sellaista elämäni joka tapauksessa oli: kanaa ja rustoa ja  jatkuvaa vahtimista ja varomista, etteivät perunat palaisi pohjaan, ettei hulluus pinttyisi kalloon, etteivät silmät pullahtaisi ulos kuopistaan. Pesin perunat ja leikkasin ne kuorimattomina ohuiksi viipaleiksi. Levitin ne posliinivuokaan, pirskotin päälle oliiviöljyä, maustoin rosmariinilla ja suolalla. Kahdeksalta olisi perunoiden vuoro. Ja kaikki olisi valmista puoli yhdeksään mennessä. 

Estela Garcia, kertoja, muuttaa Chilen köyhältä maaseudulta, yksinhuoltajaäitinsä luota ja ryhtyy varakkaan perheen kotiapulaiseksi ja siivoojaksi. Äiti ei haluaisi tyttären lähtevän, mutta tytär suunnittelee ansaitsevansa paremmin pääkaupungissa, Santiagossa ja palaavansa myöhemmin auttamaan äitiä. 

Isäntäperheen lääkäri-isän välinpitämättömyys ei välttämättä ole töykeyttä, nainen on vain isännälle käytännössä näkymätön. Don Juan Cristóbalin silmät ovat taivaansiniset, melkein samanväriset kuin kaasuhellan liekki. Juristi-äiti on raskaana ja synnyttää pian tyttövauvan, Julian. 

Seitsemän vuoden ajan Estela hoitaa kotia ja tytärtä, kaunista mutta yhä vaikeammin kasvatettavaa. Tytär tulee kuolemaan, se selviää heti alussa. Kuten sekin, että Estela kertoo tarinaansa lasin takana istuvalle ja nauhoittavalle kuulustelijalle.  Arvoituksellinen alkuasetelma luo latautuneen tunnelman. (Aika osuvasti tässä blogissa nähdään yhtäläisyys Nabokovin Lolitaan  ja Humbertiin, joka kertoo vangittuna oman tarinansa.)

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin romaanin perheestä ja ympäristöstä, eteläamerikkalaisesta suurkaupungista, tuli oitis mieleen hieno meksikolainen elokuva Roma (ohj. Alfonso Cuarón). Niitä yhdistää sama köyhemmän ja mitätöidyn kansanosan näkökulma. Joidenkin yltäkylläinen todellisuus näyttää groteskilta kun samanaikaisesti päähenkilön kokemus kertoo loputtomasta raadannasta hengissä pysymiseksi ja samalla jatkuvasta näkymättömyydestä.

Puhtaassa kertomukseen kietoutuu heti tummempia sävyjä, alkaen tulevasta tytön kuolemasta, joka riippuu pilven lailla kaiken yllä. Vanhemmat panostavat tyttärensä kasvatukseen, heillä on selvät tavoitteet. Älykäs tyttö oppii helposti kirjaimet 3-vuotiaana, isä pakottaa vettä inhoavan tytön uimaan, hän saa helmikorvakorut ja prinsessahameen, joita hän ei siedä. Tyttö inhoaa syömistä, hän on hauras, mutta jääräpäinen ja saa raivokohtauksia. Vanhemmat ovat ymmällään. Heidän päivänsä kulkevat tehtävälistojen mukaan, he ovat tottuneet hallitsemaan arkeaan. Heillä on työpaikkansa muualla, joten Estela kohtaa Julian vaihtuvat mielentilat, kaiken potkimisen, huutamisen ja kiusan päivittäin, tytön tultua koulusta. 

Kotiapulaiselle on kodissa järjestetty oma nurkkaus, maitolasilla keittiöstä erotettu ikkunaton huone. Palvelija pysyy perheessä palvelijana, ja sellaisena hänet kasvaa näkemään myös tyttö. Julia tietää, että hänellä on valta. Hän osaa kiusata kotiapulaista, kun siltä tuntuu. Estela ei haluaisi kiintyä tyttöön, mutta lapsi on lapsi, heille tulee yhteisiä kokemuksia, takapihan kulkukoirakin, joka on oikeastaan Estelan salaisuus ja tärkeä rakkauden kohde. 

Estelan kertojan ääni kalskahtaa kylmältä, vihaisuus tihkuu rivien väleistä tavassa, jolla hän kuvaa herran ja rouvan hillittyä ärtymystä ja välipitämätöntä halveksuntaa. Taloa ympäröivä puutarha viikuna- ja luumupuineen elää hieman maagisella tyylillä Estelan mielenmaisemaa myötäillen.

En halunnut nousta. Ropina voimistui. Ilma tiivistyi kosteudesta. Puutarha täyttyisi kotiloista. Liljat alkaisivat kukkia. Sammal luumupuun juurella lisääntyisi. Suljin silmäni ja huokaisin. Ääni muuttui yhä kovemmaksi. En ollut ajatellut, että sade voisi tuoda lohtua.

Rottayhdyskunta katon alla viitoittaa tietä kohti tulevia onnettomuuksia. Taitavasti Zerán kuvaa naisen aistimusten kautta hänen ahdinkonsa syvenemistä kohti odotettavissa olevaa tytön kuolemaa. Jää avoimeksi, kuinka kaikki tapahtuu, sillä siinä vaiheessa lukija on vain Estelan kuvauksen varassa, hänen aamussaan, unettoman yön jälkeen, juoksemassa tyhjiä katuja. Kilisyttämässä kiviä esiliinan taskussa, kuten kiviä kerännyt äitinsä meren rannalla.

Puhdas oli vaikuttava lukukokemus, näkymättömän kotiapulaisen kaiken näkevä kertomus murtuvasta perheestä ja yhteiskuntaluokkien erilaisista todellisuuksista. Emmi Ketosen suomennoksesta voi vain nauttia, aivan täydellistä.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas
Limpia, 2022, suomentanut Emmi Ketonen
Tammi/WSOY, 2026, 241 s