lauantai 19. lokakuuta 2019

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio



Minun oli tehtävä itseni korkiksi että jaksaisin: jos en olisi korkkia, ja sydämeni lunta, vaan olisin kuin ennenkin, lihaa ja verta - sellainen että kun nipistetään se tekee kipeää - en olisi koskaan päässyt niin pitkän ja korkean sillan yli.

Espanjan katalaanit protestoivat näinä päivinä Barcelonan kaduilla. Plaça del Diamant, Timanttiaukio löytyy edelleen sieltä, ilmeisesti ihan kaupungin sydämessä. Tänne katalonian kielellä kirjoittanut Mercè Rodoreda sijoittaa samannimisen romaaninsa tapahtumat ja henkilöt. Enkä ole koskaan lukenut mitään tämän tapaista. Tarkoitan sen mystistä tapaa imeä lukija magneettikenttäänsä.

Natàlia, minäkertoja kohtaa nuorena naisena itsevarman pojan, Quimetin, joka päättää ensinäkemältä, että tytöstä tulee hänen kuningattarensa, vaimonsa. Tytöltä ei sen kummemmin kysytä, hän alistuu, köyhänä ja äidittömänä hänen sisältään on kadonnut kyky haluta mitään itselleen. Mies ei välitä edes hänen oikeasta nimestään, vaan nimeää hänet uudelleen Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Se siitä kuningattaresta. Häntä käskevät ensinnä mies, sitten isä, sitten miehen kaverit, sitten Enriqueta-rouva... Nuorta naista viedään kuin juhtaa remontoitavaan vuokra-asuntoon, palvelemaan miestään ja tämän ystäviä, valmistamaan aterioita, ja kuulostelemaan miehensä vaivoja ja olotiloja. Ei niin, etteikö rakkauttakin olisi, mustasukkaisuutta myös puolin ja toisin.

Aika on Timanttiaukiossa Espanjan sisällissodan kynnyksellä 1930-luvulla. Ulkona Barcelonan kaduilla tunnelma kiristyy köyhien ja varakkaampien työnantajien välillä. Sisällissota lähestyy, miehet lähtevät tasavaltalaisten puolella sotaan, Espanjan kansalliskaartia vastaan. Barcelona on tasavaltalaisen Espanjan pääkaupunki. Natàlialla on kaksi pientä lasta ja 4-kymmenpäinen kyyhkysparvi hoidettavanaan.

Onko nainen jotenkin simppeli, hidasälyinen vai miksi hän alistuu aina lisääntyvään raadantaan ja näyttää sopeutuvan kaikkeen?  Naisen identiteetti on hajonnut kokonaan, tallottu katukiven rakoihin, ja vasta yksinäisyys irrottaa hänet näkemään itsensä. Sitä ennen Natàlia kuvailee tarkkaan askareensa, kyyhkysten hoidon, kotinsa sisustuksen, siivoamansa talon kerrokset, pöydät ja pöytäliinat, sen pihan portit ja tavat soittaa kelloa jotta portti avattaisiin, talon koppavan isännän, joka tietää puolensa ja oikeutensa ja miten siivoojan tuntipalkka lasketaan. Mutta vasta kyyhkysistä hän huomaa voivansa päättää jostain enemmästä kuin kyyhkynen.

Ja kotilo, joka oli onnistunut sulkemaan sisäänsä kaikki meren valitukset, oli minulle enemmän kuin ihminen. Yksikään ihminen ei pystyisi elämään jos sen sisällä kävisi koko ajan sellainen kohin. Ja kun pyyhin pölyjä kotilosta, kuuntelin aina hetken sitä ääntä.

Timanttiaukiota ja sen via dolorosaa keventää siellä kulkevien ihmisten, nuorten miesten ja naisten, ystävien, naapurinrouvien elämänmakuinen, kaunistelematon mutta myös vivahteikas kuvaus. Oikeastaan vain 'työtakkiherraksi' kutsuttu varakkaan talon herra edustaa johdonmukaista nilkkiyttä. Muut näyttävät ihmisiltä, enemmän tai vähemmän hyviltä ihmisiltä. Ja heidän muotokuviinsa on sipaistu valoa tuovaa huumoria.

Tietenkin romaani kuvaa suuria ahdingon aikoja, köyhän äidin kamppailua sisällissodan aikana. Natàlia ajautuu äärimmäisiin valintatilanteisiin nälkää näkevien lastensa kanssa. Siitä huolimatta naisen sisäinen maailma kuvataan vahvana, mielikuvituksellisena, rikkaana eikä siitä voi olla kiinnostumatta. Naisen näkemisen tapa on niin haavanlehtimäisen herkkää että sitä on melkein vaikea kestää. Barcelonan kadut, puistojen penkit, aprikoosipuusta lehahtavat linnut samoin kuin kaupassa kiiltelevät oliivitölkit, kaikki on niin läheltä kuvattu että yhdestä lauseesta avautuu ovia; pääsen sisälle niihin huoneisiin, niille kaduille. Koko sisukkaan naisen maailmaan, josta lopulta löytyy aikaa unille, ja tajunnanvirtamaiselle ajatusten vyörylle.

Ja tunsin ajan kulumisen voimakkaasti. En tarkoita pilvien ja auringon ja sateen ja yötä koristavien tähtien aikaa, en keväiden enkä syksyjen aikaa keväiden ja syksyjen toistuvassa virrassa, en aikaa joka laittaa puihin lehdet ja repii ne pois, en sitä joka saa kukat puhkeamaan ja lakastumaan ja maalaa ne värikkäiksi, vaan sisälläni etenevää aikaa, jota ei voi nähdä mutta joka muovaa vähitellen meitä kaikkia.

Mercè Rodoreda: Timanttiaukio
La plaça del Diamant, 1962, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1988, 207 s

2 kommenttia:

  1. Timanttiaukio on hieno vahva kirja. Luin sen espanjankielisen käännöksen hiukan ennen kuin suomennos ilmestyi ja muistan kirjasta vielä paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin että sinäkin siis luit käännöksen. Suomennos on taas tosi hieno, sillä jo ikääkin, mutta sitä ei kyllä huomaa ollenkaan. No kai se vaatiikin vähän enemmän vuosikymmeniä ennen kuin kieli alkaa tuntua vanhahtavalta.

      Tämä kyllä lumosi minut jotenkin niin etten oikein osaa sitä edes selittää. Päähenkilön tapa kokea ja nähdä asiat ympärillään oli niin mielenkiintoinen, ehkä myös jonkinnäköinen panteistinen henkisyys siinä kosketti.

      Poista