Rahalla ei ole isänmaata, mutta puoluekirjan se sentään tunnistaa. Säätiön varoja oli päätynyt lähinnä keskustalaisille poliitikoille.
Nimi ei kuulosta kovin raflaavalta, mutta osuva se on. Valtakunta Suomi-valtiossa. Tämä pamfletti hakkaa mennen tullen keskivertodekkarin juonen mielikuvituksellisissa käänteissä ja useat sen päähenkilöistä päihittävät häikäilemättömyydessään paatuneetkin konnat.
Kirja kertoo epämääräisin keinoin operoivasta ja vaikutusvaltaiseksi paisuneesta verkostosta, jossa suihkii enemmän tai vähemmän menestyneitä liikemiehiä ja poliitikkoja. Heitä yhdistää Keskustapuolue. Kun uutta rahaa tarvitaan tai rahahana alkaa ehtyä, aina löytyy kaveri säätiössä, jolla on rahastoidea, keinot ja suhteet. Jos vanha firma jää kiinni hämärähommista, uusi entistä ehompi pöytälaatikkofirma, holding-rahasto tai muu keinottelukuvio perustetaan käden käänteessä ostamaan, myymään, vaihtamaan samojen henkilöiden nimissä tarkoituksenmukaisesti hinnoiteltuja osakkeita, lupia, arvopapereita. Mukana kuviossa on aina helppoa julkista rahaa, joka kanavoidaan sivuraiteelle, valvonnan ulottumattomiin, tai siis omille valvottavaksi. Yhtenä hyvin voideltuna rahahanana esitellään Ara-järjestelmä, joka on mahdollistanut valtavien julkisella rahalla hankittujen omaisuusmassojen siirtymisen yksityiseen omistukseen. Aran 60 hengen vahvuisen organisaation on määrä valvoa, mutta kun Nuorisosäätiön sotkut tulivat julkisuuteen, se palkkasi konsultit tekemään selvityksen.
Isoja summia liikutellaan, mutta yllättävän vähän niillä saadaan aikaan julkisten tukien pykälissä tarkoitettua uutta yrittäjyyttä, uutta elinkeinoa, uutta tervetta toimintaa. Ei, lopputuloksena on samojen tyyppien hyvä veli-verkosto, joka turvaa jäsenilleen jatkuvan hyvän elintason ja nostaa turvalleen menneet bisnekset uudessa muodossa tolpilleen. Liiketoimien todellisen motiivin selvittäminen on kuin jahtaisi varjoa.
Yleisradion toimittajan Jyri Hännisen ja vapaan toimittajan Jarno Liskin kirja ei muuttanut vain kuvaani Keskustapuolueesta vaan koko Suomi-kuvaani. Eikä parempaan suuntaan, siihen tuli sävyjä, jotka muistuttavat oligarkkien Putin-Venäjää tai Italian mafiaa. Keskustapuoluetta, entistä Maalaisliittoa kutsutaan usein valtionhoitajapuolueeksi, sen verran yleisesti se on ollut hallituspuolue. Sillä on pitkät juuret ja harvaan asutussa maassa pitkä historia selittänee osaksi sen nykypäiviin asti kestäneen mahtiaseman. Muualla Euroopassa entiset agraaripuolueet ovat kutistuneet tai kadonneet puoluekentästä. Keskustapuolue on ehtinyt pedata asemiaan kauan. Se on mahdollistanut esimerkiksi säätiöiden valvontaorganisaation miehittämisen omilla. Pukki kaalimaan vartijana sopii moniin tapauksiin. Eikä nyt puhuta Teemu Pukista.
Kirjan eri osioissa käsitellään pimeää rahaa, jo oikeuteen päätynyttä nuorisosäätiötä, Matintalon salaisuuksia, julkisen rahan lähteestä kasvavaa yksityistä asuntojättiä eli TA-yhtymää, veroparatiiseja, Esko Ahoa Putinin palveluksessa ja vielä kerrotaan, kuinka Juha Sipilä oikeastaan miljoonaomaisuutensa teki. Oliko kyseessä sittenkään yksityisen innovatiivisen insinöörin kasvuyritys ja siitä saatu myyntivoitto? Oli kyllä, mutta se insinööri ei ollut Juha Sipilä, vaan Nokialla uraa tehnyt Lauri Kuokkanen, jonka yrityksen Sipilä taitavasti hoiti omiin nimiinsä aika salaperäisellä tavalla, Rautaruukin tytäryhtiön johtajana. Moni kaupassa mukana olleista ei enää muista yksityiskohdista tai on poistunut joukosta. Sipilä on julkisuudessa ylläpitänyt toisenlaista legendaa omasta yrittäjyydestään eikä tämä tutkivan journalismin - kirjan lähteenä kauppa-, yhdistys- ja säätiörekisterit, sähköpostit ja puolueen sisäiset asiakirjat - faktatieto ole pahemmin näkynyt julkisuudessa.
Tekijät kertovat myös, että Keskustapuolue ei ole ainoa, jota he tutkivat, mutta keskustan pitkä historia ja sieltä paljastuneet väärinkäytökseet osoittautuivat luultua laajemmiksi. Talousrikostutkija oli myös sitä mieltä, että "kun ollaan riittävän korkeassa asemassa, ei ole olemassa enää puoluekantaa. Eliitillä on yhteiset edut, on kyse sitten demarista, kepulaisesta tai kokoomuslaisesta." Kaikkea ei haluta tai pystytä selvittämään.
Sipilän ja monen muun keskustavaikuttajan lisäksi kirja kertoo Esko Ahon urasta. En tiennyt, että Aholla on uhkapeliongelma. Jotenkin se sopii kyllä nykyisiin kuvioihin. Luvussa käsitellään Fennovoiman vaaditun kotimaisuusasten täyttämistä kroatialaisin voimin. Nakkikioskin kokoluokkaa oleva yhtiö lähtisi rahoittamaan ydinvoimaa Suomessa. Sylttytehdas löytyi venäläisestä Sberbankista, jonka hallituksen jäsen Esko Aho on. Tässä käsitellään kiinnostavasti myös venäläisten oligarkkien tilannetta Krimin valtauksen jälkeisten pakotteiden aikana. "Miksi varastaa rahaa, jos voit lomailla vain Sotšissa", sanoi brittiläinen toimittaja MOT:n haastattelussa.
Valokiila suunnataan lopuksi Sitraan ja Sipilän toimintaan sen rahojen vastaanottajana. Kaikki keskustalaiset eivät osallistu väärinkäytöksiin tai hyväksy niitä, mutta maaseudulla pienissä kunnissa esimerkiksi yrittäjän voi olla vaikeaa olla muuta kuin valtapuolueen kannattaja. Keski-Pohjanmaalla kaikki eivät sulata vanhoillislestadiolaisia keskustalaisten hyväveli-verkostoja.
Mutta eihän tämä todellisuus pienessä Suomessa toisaalta ole mikään ihme, sillä
Keskustan puoluekokous on osanottajamäärältään maailman toiseksi suurin. Isompi on vain Kiinan kommunistisella puolueella.
Vaikka kökkötraktori joskus köhii, ei sen sammumista kannata jäädä odottelemaan.
Keskustapuoluetta koskevia juttuja ei toimittajien mukaan ole Ylessäkään saanut ongelmitta ja nopeasti julkisuuteen, joten sekin kertoo jotakin puolueen mahdista. Kiitos kirjasta, se oli sekä jännittävä että valaiseva.
Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta
Into, 2019, 198 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti