Sammakko
2014, 304 s
Ulkoasu Riikka Majanen
Sodankylä,
pyssykylä, 1980-luvulla. Täällä juodaan kossua aamupalalla,
kaljaa janoon, kossua päivällisellä ja yöpalalla myös. Metsurin
ammatti on siirtymässä historiaan, metsäkoneet veivät työt, juna
vie etelään ne nuoret, jotka saavat kamppeensa pakattua.
Jorma,
peräkammarin poika, tuikkaa aamulla insuliinia suoneen. Jorma ei
ehdi petistä nousta, ennen kun ottaa ensimmäiset hörpyt
viinapullosta. Miettii samalla pitäisikö hakea puita pesään,
hakea jollekin kurssille että sais töitä, tai uskaltaisko lopulta
ottaa haulikon ja kävellä metsään tekemään loppu kaikesta.
Elinaikaa on annettu 10 vuotta eikä hän ehkä jaksa sitäkään. Ja
mitä se Virvekin hänestä haluaa, kun hän ei jaksa sen ininää.
Jorma ei saa tehtyä päätöstä yhdestäkään vaihtoehdosta ennen
kun on jo päissään. Työttömyyskorvauksen ohella lisätienestiä
tulee viinanmyynnistä. Veikko-isä haaveilee metsätöistä. Niitä
odottaessa päivät kuluvat hetekalla ja kantakievarissa, isäntä
nousee vain topakan emännän laittamaan ruokapöytään. Samassa
sameassa ringissä pyörii Hanna, entinen punkkari, työtön
yksinhuoltaja, miesten veroinen viinan ottaja, käytännöllinen ja
taiteellinen käsistään, äkkipikainen tempperamentiltaan. Hanna ja
Jorma eivät oikein tiedä mitä ovat toisilleen, mutta sammumisen
kynnyksellä saattaa jotain toiveita tulla ilmaistua. Muita
paikallisia naamoja ovat Rausku, kaunis ja sujuvaläppäinen
kauppamies, toisen jalkansa metsään sammuttuaan jäädyttänyt
Keepe, Pekka, Ari ja Jorman setä Heikki, jonka juopottelun määrä
on jo karkottanut kylän anteliaimmatkin nakut. Se ei haittaa,
sillä Heikille kelpaa sikakin.
Illalla
alkaa kylällä pilluralli. Nuoret miehet iskevät tirskuvia
nakkuja, ja sitten mennään porukalla ryyppäämään ja
naimaan. Meno näyttää samalta kuin Kalervo Palsan Kittilän
yössä. Vanhat miehet näyttävät esimerkkiä, eikä nuorista ole
sitä muuttamaan. Kaveruus kestää vipit ja hillittömät
ryypiskelyt, jotka päättyvät saunaan ja jonkun raivokohtaukseen;
huonekalut lentävät pirtistä pihalle – silloin kun emäntä
sattuu olemaan poissa. Seuraavana päivänä parannetaan krapula ja
jatketaan.
Levoton
Rausku on ainoa porukasta, joka päättää menestyä ja hyppää
etelän junaan, päämääränä helppo raha huumebisneksessä.
Kylälle tömähtää nakkujen joukkoon pari nuorta opiskelijakimmaa
Helsingistä, tekevät tutkimusta työttömyydestä. Näyttävän
Kaijan kaveri Virve, epävarma hiirulainen, innostuu Jormasta vaikka
tämä ei tee mitään innostaakseen. Jorma ihmettelee
tykönään miksi, puhaltelee vain solkenaan käärimästään
sätkästä renkaita, neliöitä tai naisenkuvia. Virve kysyy, mitä
hän harrastaa. Kysymys on Jormalle kiinaa.
Etelä
ja kalsea Helsinki ei houkuta. Pohjoisen miehet joutuvat
vastentahtoisesti käymään pääkaupungissa, kuka huumebisneksen,
kuka lääkäriasioilla. Helsinki-kuva on kliseinen: se on betonia,
tylyjä pakkotahtisia ihmisiä, räntäsadetta. Kirjailija tuntee
paremmin oman maisemansa: Sodankylän talvessa yötaivas kimmeltää
kylmästi, ja kesällä valo sekoittaa ihmisen pään. Juopot,
Datsunit, mustat poron kimpaleet talojen katoilla pimeässä talvessa
ja muu rekvisiitta, se on kaikki aitoa tavaraa.
Luulisi,
että tämän viinanhouruisen ja näköalattoman porukan touhuja
seuratessa masentaisi. Mutta ei. Anteeksipyytelemättömässä
elämäntavassa on jotain bukowskimaista. Mies ei osaansa suurentele;
vittumaista mutta meidän näköistä elämää. Etäällä taustalla
vilahtaa keskiluokkaistakin, monipuolisemmalla ravinnolla elävää
pohjoissuomalaista. Pikku hiljaa alkaa kasvaa odotus, toive,
jättäisikö Jorma sittenkin jonain aamuna korkin avaamatta.
Muutoksen mahdollisuus roikkuu ilmassa. Sitä ei tule, se ei tule
edes mieleen - ja se on uskottavaa. Täydellisiin mutta haihtuviin
savurenkaisiin se jää. Sen enempiä hän ei usko saavuttavansa.
Taru
Vuontisjärvi on lahjakas kirjoittaja, tämä on hänen
esikoisteoksensa. Ylitsevuotavan viinan sekaan mausteita antaa Jorman
ja Virven orastava suhde, erilaisten maailmojen satunnainen
kohtaaminen, ja jännärin aineksia on Rauskun kovassa pelissä
hesalaisten huumekauppiaiden kanssa. Tämä rupinen porukka Lapin
ankarassa talvessa raivostuttaa, ällistyttää ja riemastuttaa.
Äijien vuolaat dialogit paikallismurteella ovat silkkaa herkkua:
Oho,
mitäs se Veikko täälä oven tukkeena makkoilee? Jokhan sulta
jäätyy kalu tällä pyryllä.
Äsken vasta löysin blogisi ja annoin palaa saman tien. Väkevä on esittely niin kuin itse teos. Se taitaa jäädä minulta lukematta.
VastaaPoistaKatson vielä, mitä sanot Juha Hurmeesta, jonka töitä hiukan tunnen. Yritän saada myös hänen tekstejään hyppysiini.
Tämä esittely näyttää kyllä tylsemmältä mitä kirja. Viinalla kulkeva elämä on tietysti ikävystyttävää, mutta masentavasta aiheesta huolimatta kielessä ja kirjoittamistavassa on jotain tosi energistä ja hauskaa. Taidokasta.
VastaaPoista