Taru Vuontisjärvi: Nyhtänkölijä

 Sammakko 2014, 304 s

Ulkoasu Riikka Majanen

Sodankylä, pyssykylä, 1980-luvulla. Täällä juodaan kossua aamupalalla, kaljaa janoon, kossua päivällisellä ja yöpalalla myös. Metsurin ammatti on siirtymässä historiaan, metsäkoneet veivät työt, juna vie etelään ne nuoret, jotka saavat kamppeensa pakattua.

Jorma, peräkammarin poika, tuikkaa aamulla insuliinia suoneen. Jorma ei ehdi petistä nousta, ennen kun ottaa ensimmäiset hörpyt viinapullosta. Miettii samalla pitäisikö hakea puita pesään, hakea jollekin kurssille että sais töitä, tai uskaltaisko lopulta ottaa haulikon ja kävellä metsään tekemään loppu kaikesta. Elinaikaa on annettu 10 vuotta eikä hän ehkä jaksa sitäkään. Ja mitä se Virvekin hänestä haluaa, kun hän ei jaksa sen ininää. Jorma ei saa tehtyä päätöstä yhdestäkään vaihtoehdosta ennen kun on jo päissään. Työttömyyskorvauksen ohella lisätienestiä tulee viinanmyynnistä. Veikko-isä haaveilee metsätöistä. Niitä odottaessa päivät kuluvat hetekalla ja kantakievarissa, isäntä nousee vain topakan emännän laittamaan ruokapöytään. Samassa sameassa ringissä pyörii Hanna, entinen punkkari, työtön yksinhuoltaja, miesten veroinen viinan ottaja, käytännöllinen ja taiteellinen käsistään, äkkipikainen tempperamentiltaan. Hanna ja Jorma eivät oikein tiedä mitä ovat toisilleen, mutta sammumisen kynnyksellä saattaa jotain toiveita tulla ilmaistua. Muita paikallisia naamoja ovat Rausku, kaunis ja sujuvaläppäinen kauppamies, toisen jalkansa metsään sammuttuaan jäädyttänyt Keepe, Pekka, Ari ja Jorman setä Heikki, jonka juopottelun määrä on jo karkottanut kylän anteliaimmatkin nakut. Se ei haittaa, sillä Heikille kelpaa sikakin.

Illalla alkaa kylällä pilluralli. Nuoret miehet iskevät tirskuvia nakkuja, ja sitten mennään porukalla ryyppäämään ja naimaan. Meno näyttää samalta kuin Kalervo Palsan Kittilän yössä. Vanhat miehet näyttävät esimerkkiä, eikä nuorista ole sitä muuttamaan. Kaveruus kestää vipit ja hillittömät ryypiskelyt, jotka päättyvät saunaan ja jonkun raivokohtaukseen; huonekalut lentävät pirtistä pihalle – silloin kun emäntä sattuu olemaan poissa. Seuraavana päivänä parannetaan krapula ja jatketaan.

Levoton Rausku on ainoa porukasta, joka päättää menestyä ja hyppää etelän junaan, päämääränä helppo raha huumebisneksessä. Kylälle tömähtää nakkujen joukkoon pari nuorta opiskelijakimmaa Helsingistä, tekevät tutkimusta työttömyydestä. Näyttävän Kaijan kaveri Virve, epävarma hiirulainen, innostuu Jormasta vaikka tämä ei tee mitään innostaakseen. Jorma ihmettelee tykönään miksi, puhaltelee vain solkenaan käärimästään sätkästä renkaita, neliöitä tai naisenkuvia. Virve kysyy, mitä hän harrastaa. Kysymys on Jormalle kiinaa.

Etelä ja kalsea Helsinki ei houkuta. Pohjoisen miehet joutuvat vastentahtoisesti käymään pääkaupungissa, kuka huumebisneksen, kuka lääkäriasioilla. Helsinki-kuva on kliseinen: se on betonia, tylyjä pakkotahtisia ihmisiä, räntäsadetta. Kirjailija tuntee paremmin oman maisemansa: Sodankylän talvessa yötaivas kimmeltää kylmästi, ja kesällä valo sekoittaa ihmisen pään. Juopot, Datsunit, mustat poron kimpaleet talojen katoilla pimeässä talvessa ja muu rekvisiitta, se on kaikki aitoa tavaraa.

Luulisi, että tämän viinanhouruisen ja näköalattoman porukan touhuja seuratessa masentaisi. Mutta ei. Anteeksipyytelemättömässä elämäntavassa on jotain bukowskimaista. Mies ei osaansa suurentele; vittumaista mutta meidän näköistä elämää. Etäällä taustalla vilahtaa keskiluokkaistakin, monipuolisemmalla ravinnolla elävää pohjoissuomalaista. Pikku hiljaa alkaa kasvaa odotus, toive, jättäisikö Jorma sittenkin jonain aamuna korkin avaamatta. Muutoksen mahdollisuus roikkuu ilmassa. Sitä ei tule, se ei tule edes mieleen - ja se on uskottavaa. Täydellisiin mutta haihtuviin savurenkaisiin se jää. Sen enempiä hän ei usko saavuttavansa.

Taru Vuontisjärvi on lahjakas kirjoittaja, tämä on hänen esikoisteoksensa. Ylitsevuotavan viinan sekaan mausteita antaa Jorman ja Virven orastava suhde, erilaisten maailmojen satunnainen kohtaaminen, ja jännärin aineksia on Rauskun kovassa pelissä hesalaisten huumekauppiaiden kanssa. Tämä rupinen porukka Lapin ankarassa talvessa raivostuttaa, ällistyttää ja riemastuttaa. Äijien vuolaat dialogit paikallismurteella ovat silkkaa herkkua:

Oho, mitäs se Veikko täälä oven tukkeena makkoilee? Jokhan sulta jäätyy kalu tällä pyryllä.