keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen





Miksi sittenkään luopua toivosta, kun niin moni ihminen oli rakastanut häntä?

Jean Rhys on tunnettu tuntemattomuudestaan, siitä kuinka hänen nuoruuden teoksensa unohdettiin. Radio-ohjelmassa häntä pidettiin kuolleena, hänestä jotakin tietäviä pyydettiin mukaan muistelemaan, ja vainaja vastasi kutsuun. - Näin kertoo Petri Tamminen, saatesanoissaan 'Olemattoman kuvia', romaanin lopussa.

Tunnetuksi Jean Rhys tuli vasta romaanistaan Siintää Sargassomeri, joka sai palkintoja ja jonka jälkeen hänen teoksensa nauttivat mainetta ja arvostusta. Hänen 'unohdetut' nuoruuden romaaninsa, kuten Herra Mackenzien jälkeen, järjestyksessä toinen, olivat kriitikoiden arvostamia, mutta suuri yleisö ei niitä löytänyt. Luulen että olivat sinä aikana liian epäsovinnaisia, moderneja. Nyt 2000-luvulla on selvästi niiden renessanssin aika. Tutkimattomia eivät ole bloginlukijan tiet, vainun tästä tiedän saaneeni Juha Makkoselta. Kiitos siitä, kannatti löytää Jean Rhys.

Jälleen kerran kuljetaan Pariisin katuja, siemaillaan fineä ja viiniä ja Pernod'ta ja konjakkia, kahviloissa, ravintoloissa ja katsellaan Seinen harmaanvihreitä aaltoja. Viimeksi tepastelin siellä Modianon viemänä, noin 1940-60-luvulla. Herra Mackenzien jälkeen on sukellus 1920-luvun Pariisiin. Eikö sitä aikaa aina kuvata iloiseksi, cancania ja juhlia, charlestonia ja dandyjä?  Mutta kuten usein elämässä käy, odotukset ja haaveet eivät toteudu, pettymykset tekevät ihmisestä hauraan, silmäkulmiin ilmestyy ryppyjä, meikki valuu milloin sateessa, milloin kyynelistä.

Julia Martin, noin 35-vuotias englantilaisnainen Pariisissa on jätetty. Hän on tottunut olemaan haluttu, mutta nuoruus ja kauneus on katoavaa. Herra Mackenzie oli hänen rakastajansa ja rahoittajansa mutta lähettää enää muutaman avustuksen kirjeitse, sen jälkeen Julia on omillaan, vailla suuntaa tai suunnitelmaa. Hän toivoo vielä kelpaavansa, hankkii uusia, vaikka käytettyjäkin vaatteita, meikkaa ja puuteroi kasvojaan. Tarkistaa toistuvasti peilistä, onko hän vielä siellä, olemassa. Sillä herra Mackenzie oli havainnut, että Julialla ei ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, hän aavisti, että Julian yhteiskunnallisen pudotuksen viime vaihe olisi käsillä, eikä enää edes kaukana. Siksi hän lähettää vielä vain viimeisen raha-avustuksen lakimiehen välityksellä. Tuohon aikaan varakkaan miehen nähtävästi kuului lopettaa suhde rakastajattareen 'kunniallisesti'. Ja niin että molemmat osapuolet ymmärtävät että tämä oli tässä.

Julia on häpeänsä vanki ja hyväksynnästä riippuvainen, hän kerjää rahaa elämiseen, hän anoo hyväksyntää mutta samalla kieltää sen. Kaipaa läheisyyttä ja torjuu sen. Ristiriitaista ja haavoittuvaista naista on vaikea ymmärtää, mutta kirjailija pakottaa siihen. Myötätunto herää ja jokainen uusi kohtaaminen, väärinymmärrys, miehen poistuminen kengät kädessä hiipien aamuviideltä, helpottuneena, koskee.

Hän sulki oven perässään ja huokaisi syvään. Oli kuin hän olisi samalla sulkenut Julian pois ajatuksistaan. Kodin henki kiertyi hänen ympärilleen - hiljaisena ja arvokkaana, osana maailmaa jossa äänet ja intohimot oli vaimennettu kuin japanilaiset kääpiöpuut, joiden kasvu tyrehdytettiin sukupolvien ajaksi. Tuttu maailma.

Miehet, herra Mackenzie, ravintolan naapuripöydästä Juliaa seurannut George Horsfield, setä Griffiths Englannissa, heillä kaikilla on rahansa, miehinen ylivaltansa. Aina uudelleen Julia toivoo, pelkää, avautuu elämästään, uskoutuu, nöyrtyy, raivostuu. 'Katsos, elämässä tulee hetki, jolloin voi lähteä yhteen suuntaan, jos on rahaa. Mutta jos ei omista mitään - ei kerta kaikkiaan mitään - eikä ole mitään mahdollisuutta hankkia mitään, silloin lähtee toiseen suuntaan.'  Hänen lepattava olemuksensa hermostuttaa, epävarmuutensa tarttuu.

Pariisista levoton nainen lähtee Lontooseen, koska hänen äitinsä tekee kuolemaa, kaunis brasilialainen nainen kylmässä ja harmaassa kaupungissa. Mutta hänetkin Julia oli jo menettänyt pikkusiskolleen Norahille. Norah on käyttäytynyt kunnollisesti, odotusten mukaisesti. Julia on epäilyttävä seikkailijatar, vaarallinen ja oikukas, samalla kuitenkin niin avuton ja yksin. Ja edelleen kerjäämässä rahaa. Takana on yksi avioerokin, kuollut lapsi. Elämän tukeva pohja jäi jonnekin lapsuuteen, sen jälkeen  kaikkialla on upottavaa suota naiselle, joka haluaisi juosta kuin poika meren rannalla, elämäniloisena, seikkailunhaluisena.

Lapsena ihminen on oma itsensä ja näkee ja tietää kaiken etukäteen. Mutta sitten ihmiselle tapahtuu jotakin eikä hän enää ole oma itsensä: hänestä tulee sellainen kuin miksi toiset hänet pakottavat. Hän kadottaa viisautensa ja sielunsa.

Kirjailija ei pelkää sankarittarensa epäonnistumisia, ei pyytele anteeksi. Lukijalle ei tarjota mahdollisuutta moralisoida. Pariisin kadut, 16 frangin hotellihuone sohvineen Quai des Grands Augustinsilla, kissanpissan hajuinen portaikko. tapettiin maalattu papukaija (ei enää raidallisia tapetteja, ne ovat pahimpia krapulaiselle), puuterirasia peilipöydällä, Pathéphone Salon jossa kuunnella gramofonia, Pernod lasissa; Julian Pariisin maisemaa lähes sadan vuoden takaa. Mutta Jean Rhys kirjoittaa kuin tänään. Miesten makeilevissa repliikeissa, joilla he tyynnyttelevät lohdutonta naista ja tekopyhyydessä jolla he varjelevat asemansa ja kunniallisen elämänsä merkkejä on jotain vanhanaikaista sievistelevyyttä. Sitä ei koskaan ole Julian hätähuudoissa, purskahduksissa. Eikä miesten ajatusmonologeissa eikä eleissä. Ne ovat ajattomia ja tuoreita.

Julia näytti suttuiselta. Silmänurkissa oli mustia pilkkuja. Nainen rupsahtaa aina niin äkkiä, herra Mackenzie ajatteli. Suru valtasi hänen mielensä. Hän sanoi: 'Sää sen kuin lämpenee. Sinun pitäisi matkustaa vaihteeksi pois. Minäkin lähden huomenna.'

Romaanin loisto ei ole sen tarinassa, juonessa, vaan sen tavassa kuvata mielen liikkeitä, naisten ja miesten, sen tavassa kuvata silmänräpäykset niin että ne tapahtuvat nyt, ei 1920-luvulla. Naisen tapa katsoa itseään, kelpaanko vielä, olen lihonnut, takki on ikäloppu, näyttää kireältä varsinkin takaa. Melkein tuon nöyryytyksen tuntee nahoissaan. Toinen taso on ajan kuva. Siinäkin tapa kuvata on sama, ei yleinen, vaan hyvin henkilökohtainen: seinällä riippuvan Modiglianin maalauksen nainen herää eloon.

Jean Rhys kirjoittaa täynnä vimmaa ja uhmaa, omakohtaisesti koetun tuntuisesti. Elämäkertatietojen perusteella sitä on paljon Herra Mackenziessä, siitä sen autenttisuus. Lopussa sankaritar on väsynyt mutta rauhallinen. Kyllä, hän voi ottaa toisen Pernod'n.


Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen
After leaving Mr Mackenzie. 1930
Suomentanut Hanna Tarkka
Otava 2001, 222s 

5 kommenttia:

  1. Leena, hieno kirjoitus ja lopetuskin on niin Rhys-naisen henkeen, että! Olen aivvan myyty luettuani Huomenta, Keksiyön ja kvartetin ja tämä tuntuu olevan samaa vahvaa makua. Kiitos <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos Leena! Luin jostain että jonkun mielestä tämä olisi jopa paras noista ensimmäisistä romaaneista. Aika lumooja kirjoittajaksi tämä Jean Rhys. Onneksi aika monta vielä luettavana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, että olisi paras näistä? Sitten tämä täytyy lainata. Nyt piädnkin joululomaa joten on aikaa lukea muitakin kuin uutuuksia. Kiitos vinkistä <3

      Poista
  3. Leeena, sinun kuvauksesi Juliasta houkuttaa lukemaan lisää ja tutustumaan hänen kohtaloonsa.
    Vanhoissa romaaneissa maltetaan usein kuvata henkilöä niin pitkään,että hänestä tulee elävä ja monitahoinen. Mennyt aika saattaa olla puitteiltaan aivan erilainen, mutta ihmisten tunteet ovat ikiaikaisia, tästä syntyy kirjan lumo.

    VastaaPoista
  4. Noin se on. En ihmettele, ettei suuri yleisö näitä lähes sata vuotta sitten löytänyt, tyyli ei ole yhtään vanhahtava eli kyllä se on aikanaan poikennut valtavirrasta. Silti se mennyt maailma tietenkin mukana pilkistelee, mutta antaa taas oman mausteensa nykylukijalle. Se maustehan on nostalginen, liikuttava. Kiitos kommentista Marjatta!

    VastaaPoista