Bea Uusma: NAPARETKI. Minun rakkaustarinani

'He vaeltavat yhteen suuntaan. Jää heidän jalkojensa alla ajelehtii aivan päinvastaiseen suuntaan.'

Osallistuin 90-luvulla työpaikkani seminariin Vierumäellä. Siihen kuului päiväohjelman luentojen jälkeen reippailuosuus ympäröivässä metsässä. Iltaretkeä veti Suomen Lappiin muuttanut ranskalainen nainen, Dominic Arduin, tunturiopas, meloja, eräseikkailija. Me suomalaiset naiset ja miehet astelimme kiltisti polkua hänen perässään, pysähdyimme ringiksi hänen ympärilleen. Hän kehotti meitä kuuntelemaan hiljaisuutta. 'Kohta syödään varmaan jäkälää', hihitti kollega korvaani. Siinä oli jotain koomista, koska se mikä pariisilaisille olisi saattanut olla elämys ei meille suomalaisille ollut kovin kummallista. Suuri osa oli varmaan ensimmäisen polven kaupunkilaisia jos sitäkään. Sittemmin Dominic Arduinista tuli traagisella tavalla kuuluisa: hän katosi uhkarohkealla retkellään, jossa hänellä oli päämääränä valloittaa yksin ensimmäisenä naisena Pohjoisnapa. Jäljet päättyivät jossain Venäjän Jäämeren rannikon saaristossa leveään railoon. Häneen ei enää saatu yhteyttä eikä uusia havaintoja tehty.

Tämä kohtalo - nainen, jolta jo ennen viimeiselle retkelle lähtöä oli amputoitu varpaat paleltumien takia - palasi mieleen Bea Uusman kirjasta Naparetki. Se kertoo kolmen tukholmalaismiehen vuonna 1897 tekemästä retkestä, jonka tarkoituksena oli myös valloittaa Pohjoisnapa. Erikoista matkassa oli väline: vetypallo. Sellaisella ei kukaan ollut aikaisemmin Pohjoisnavalle matkannut. Eivätkä nämäkään miehet olleet sillä lentäneet. Varsinainen retki oli samalla ensimmäinen käyttökerta - ja viimeinen. Kaikki kolme olivat tehneet runsaasti teoreettisia laskelmia kirjoituspöydän ääressä, mutta koelentoa Kotkaksi ristityllä vetypallolla ei koskaan tehty. Vetypallon ohjaimet irtosivat heti lähdössä, pallo nousi hallitsemattomasti korkeuksiin kuin vaaleanpunainen vappupallo ja ajelehti kohti pohjoista. Pallon ompeleista vety alkoi purkautua ja miehet rysähtivät loputtomalle ahtojäävyöhykkeelle. Miesten leirin jäänteet löydettiin yli 30 vuotta myöhemmin Valkosaarelta, Huippuvuorilta koilliseen. Vetypallon lyhyt lento oli alkanut Huippuvuorilta, Tanskansaarelta. Kuvaukset retkikunnan matkan vaiheista vuorottelevat kirjassa kirjailijan tutkimusten kanssa.

Bea Uusma (s. 1966) on ruotsalainen lääkäri, kuvittaja ja kirjailija joka on käyttänyt 15 vuotta retkikunnan kohtalon selvittämiseen. Epäonninen retki oli sitä ennen jo inspiroinut monia tutkijoita, kirjailijoita, lääkäreita tekemään omia tutkimuksia ja päätelmiä siitä, mikä oli koitunut naparetkeilijöiden tuhoksi, sillä retkeläisten säännöllinen kirjanpito loppuu äkillisesti ja myöhemmät tutkimukset osoittivat heidän kaikkien kuolleen kolmen vuorokauden sisällä. Näitä tutkimuksia ja niistä tehtyjä kirjoja, museoiden esineitä, lääkärilausuntoja, mutta ennen kaikkea retkeläisten omia osittain hyvinkin säilyneitä päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa Uusma on käyttänyt omaan tutkimukseensa. Arktisessa ilmastossa filmitkin olivat säilyneet niin, että ne pystyttin vielä kehittämään.

Olin ajatellut, että niin kunnioitettavia ja rohkeita kuin tutkimusmatkailijat ovatkin, tämä aihe ei varsinaisesti kiinnostaisi, varsinkaan tuo hyytävän kylmä ja armoton Arktis. En olisi uskonut lukevani jännittyneenä listauksia naparetkeilijöiden varusteista, materiaaleista, mitä osia voi syödä jääkarhusta, mitä hylkeestä.  Enkä yleensä lue mitään öisin, mutta tämän kirjan jäljiltä seuraava päivä oli väsähtänyt. En vaan voinut jättää sitä kesken vaikka yö oli jo pitkällä. Senkin jälkeen ahtojäät kumisivat päässäni, alla aukeni 3000 metriä syvyyttä, ympärillä rajaton valkoinen maisema, pohjoinen tuuli.

3.10.1897 Henkinen tila: Strindberg: Jännittävä tilanne*
Kommentti: * Tämä merkintä kattaa sekä 3. että 4. lokakuuta ja tarkoittaa 1800-luvun kielenkäytössä ikävää, rasittavaa tilannetta.

Eli se oli sen ajan haastava. Andreé Expeditioneniksi nimetystä retkestä ja miesten kohtalosta tuli Uusmalle päähänpinttymä kirjan kautta. Se kirja oli eräs noista edellisistä tutkimuksista Med Örnen mot polen. Andrées polarexpedition år 1897. Tästä alkoi hänen oma vaelluksensa miesten jalanjäljissä ensin museoiden arkistoissa mutta sitten myös laivaretkille, jotka usein jäivät kesken sääolosuhteiden takia mutta lopulta onnistuivat. Pitkäaikainen työ on askel askeleelta, hetki hetkeltä dokumentoitu. Kun se on tehty sellaisella intohimolla, jännitys alkaa tarttua myös lukijaan. Tutkija on käynyt läpi kunkin miehen elämäntilanteet, kuinka he olivat päätyneet tähän ryhmään, mitä he olivat kirjoittaneet, miten valmistautuneet. Yksi miehistä oli kihlautunut ennen retkeä. Tämä rakkaustarina kulkee sivujuonteena mukana otteissa kirjeistä, päärakkaustarinan sisällä joka on tämä retki. Kertojan kieli on yhtä pelkistetyn kaunista kuin jäinen maisema. Se on arktista runoa. Pelottavaa mutta lumoavaa.

Elävän aineen entropia on matala, järjestynyt, ja me ihmiset yritämme jäsentää ja lajitella, kirjoittaa luetteloita pitkiksi sarakkeiksi ja laskea ja laskea, mutta luonto pyrkii koko ajan korkeaan entropiaan voimalla, joka on loputtoman paljon voimakkaampi. Kymmentuhatvuotiset jäätiköt soljuvat verkalleen mutta peruuttamattomasti alas vuorenrinteitä. Jäätikkövesi sekoittuu meriveteen. Minun ruumiinlämpöni sekoittuu välittömästi Gore-Tex-takin ulkopuoliseen kylmyyteen. On kymmenen miinusastetta. Jos minä kuolen tällä rannalla, kestää kolmekymmentä ja puoli tuntia ennen kuin ruuminlämpöni on sama kuin ulkolämpötila.

Uusma on istunut retkikunnan jäsenten Nils Stridbergin, Knut Fraenkelin ja sen johtajan Salomon August Andréen, Kuninkaallisen patentti- ja rekisteriviraston yli-insinöörin seurassa ja vaeltanut heidän jälkiään niin kauan, että heistä on tullut ystäviä. Sellaisia heistä tulee lukijallekin, päiväkirjamerkintöjen, kaikista johtolangoista ja merkeistä rekonstruoitujen - mukana myös keskusrikospoliisin tekninen rikospaikkatutkija - tapahtumien kautta. Draamaa lisää kontrasti 120 vuotta sitten viimeiselle retkelle lähteneiden miesten huolettoman idealismin ja 2000-luvun pilkuntarkkaa tutkimustyötä tekevän tutkijan välillä. Me emme tiedä mitä tapahtui, mutta Uusma siirtelee verhoja salaisuuden edestä, kerros kerrokselta. Eri kuolinsyyteoriat jääkarhun lihasta saaduista trikiineistä hylkeen maksan aiheuttamaan botulismiin, paleltumista ampumavammoihin käydään läpi. Lopulta salaisuuden aukeamista odottaa henkeä pidätellen. Se muistuttaa sitä hetkeä Titanic-elokuvassa, jossa jäävuori lähestyy. On hiljaista, kylmää ja painostavaa.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs: sivut ovat paksua mattapintaista paperia ja välikkeet on sävytetty jäänharmaan ja turkoosin eri sävyillä. Yhdeltä sivulta löytyy Bea Uusman kokoelma jään värinäytteistä, joilla hän täytti hyttinsä seinää.Turkoosilta näyttävä jää on imenyt itseensä kaikki värit paitsi juuri turkoosia. Jään todellinen väri ei siis ole se, jonka näemme. Jää sisältää kaikki ne värit, joita emme näe.

Erikoisen kaunis kirja avattiin meillä viime jouluna kahdesta lahjapaketista. Se voitti Ruotsissa tietokirjallisuuden August-palkinnon vuonna 2013. Lukuneuvoja antoi hienon neuvon.


Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Expeditionen. Min kärlekshistoria 2013. Suomentanut Petri Stenman
Like 2015, 290 s