 |
| Kuva: Finnkino |
Riikinkukko palvelijan kainalossa naukuu kun sitä kannetaan pitkin käytäviä huoneeseen. Madame Marguerite käyttää sen pyrstösulkia hiussomisteeseen. Salongissa istuu jo sosieteetti valmiina hyväntekeväisyyskonserttiin. Odotellessa sopraanojen ääni helisee, kamariorkesteri säestää. Seurapiiri valmistuu koitokseen. Kohta madame purjehtii paikalle ja avaa suunsa. Samanaikaisesti paroni pysäköi autonsa maaseudulle. Hän ei taaskaan ehdi konserttiin. Kukaan ei haluaisi kuulla Margueriten laulua, sillä hän rääkyy korvia särkevästi. Mutta erikoinen laulajatar ja hänen sokeutensa yleisön osittain, mutta ei kokonaan peittämille reaktioille kerää huomiota ja haaskalintuja ympärille.
Marguerite on upporikas paronitar 20-luvun Pariisissa. Musiikki ja laulaminen on hänen elämänsä, tärkeintä. Vielä tärkeämpi olisi mies, mutta mies, paroni, on kauhuissaan häpeästä. Saako sävelkorvaton, laulutaidoton laulaa julkisesti, saako hän rakastaa nimenomaan esiintymistä, julkista laulamista? Vai onko se tarkoitettu vain armoitetuille taitureille, parhaimmille? Jos on rahaa, mutta ei kuule omaa laulua, ympärillä teeskentelevä yleisö, on mahdollista luulla osaavansa. Paronittaren aariaa kuunteleva seurapiiri vaihtaa katseita ja kätkee hymyjään.
Kaksikymmenluvun Pariisissa alkoi esiintyä dadaisteja joiden tarkoituksiin nuotin vierestä esitetty Marseljeesi istui oikein hyvin. Marseljeesi dadaistien näyttämöllä, pianonhajotuksen rinnalla, on kuitenkin liikaa. Kamariseura äänestää, voiko Marguerite olla vielä seuran jäsen. Kuka on ymmärtänyt oikein marseljeesin ja Ranskan vallankumouksen, närkästynyt seurapiirin tuomioistuin vai Marguerite, jota se kuulustelee häpäisystä? Hän sanoo että sen sanoma on vapaus. Hän sanoisi karaokessa huonoimmin laulavalle, että laula sinä, hyvä kun laulattaa. Hän ymmärtäisi ja kannustaisi.
Laulaako tai rääkyykö Marguerite sittenkään laulamisen halusta? Vai haluaako hän vain itselleen oman elämän, oman pääosan. Ranskalainen mies pitää rakastajatarta, sehän on melkein klisee, paronikin. Ooppera-aariat, lavastukset, asut, riikinkukot, harjoitukset ja esitykset ovat Margueriten tapa tehdä itsestään oman elämänsä päähenkilö. Hän odottaa aina miehen saapuvan esityksiin, aina tämä on myöhässä.
Elokuvaa kuvataan komediaksi, mutta tragedia on yhtä lähellä. Jos ainoastaan laulaja itse luulee osaavansa laulaa, mutta selän takana nauretaan, niin onhan se murheellista. Toisaalta laulaja toteuttaa omia haaveitaan ja on naureskelijoitaan rohkeampi. Rohkeus kohtaa kyynisyyden, viattomuus tekopyhän. Huonon laulun lisäksi elokuvassa kuullaan kaunista sopraanoa; elokuvan sivujuonena kulkee nuoren sopraanon ja dandymäisen toimittajan yhtä lailla vaikeasti kehkeytyvä parisuhde kuin on pääparinkin. Ajan pukuloisto ja koristeet, dadaistinen varietee ja seurapiirikerman teatteri avautuu hienosti kuvattuna. Silmänruokaa tarjoilee nuoren dandyn suloinen kampaus mutta myös madame Margueriten tarkat asukokonaisuudet höyhenineen ja niitä tarkasti pimennyskankaan takaa taltioiva musta miespalvelija.
Elokuva perustuu löyhästi Florence Foster Jenkinsin elämään.
Kun kirjoitin tämän mielipiteen Hesariin, en tarkoittanut että vaatisin yksityisnäytöstä. Sellainen tästä elokuvasta oli tulla. Pari minuuttia ennen alkua seuraani liittyi kaksi muuta. Mutta kyllä tässä todella sai nauttia rauhassa elokuvan lumotusta maailmasta.
Marguerite
Ohjaus Xavier Giannoli
Ranska 2015
Kiinnostava elokuva, joka voisi yhtä hyvin kertoa minun blogeeraajan urastani. Tosin vaimoni ei jaksa sitä häpeillä, hänellä on työnsä.
VastaaPoistaKävin joulunseutuun katselemassa lastenelokuvan. Katsomossa lapset kinusivat välillä äidiltä lisää popcornia ja jotain muutakin siellä saattoi kuulua, en tosin kuullut kaikkea sillä nukuin puolisen tuntia. Aika paljon siellä popcornia ja cokista tunnuttiin nauttivan ja osa syötävistä jäi vielä teatterin lattiallekin. En jaksanut paljon hermostua, kun kotona itsekin nautin elokuvaa katsellessa niitä juomia mitä sattuu kotoa löytymään, juustoa ja keksejä menee myös.
Pietarissa kerran olin baletissa ja joku pikkutyttö joi limpparia kahden litran pullosta katsomossa, kunnes vahtimestaritäti kävi sanomassa, että pitää laittaa se pullo pois näytöksen ajaksi. Joku japanilainen turisti siellä näkyi heittävän t-paitansa pois, hänelle huomautettiin korrektista pukeutumisesta. Myös valokuvaajia muistettiin huomautuksin. Mutta Joutsenlampi tuli katseltua ja lienenkö siinä itsekin väliajalla jotain pientä nauttinut.
Bloggaaminen tuottaa tosiaan mielenkiintoisia tuntoja, häpeääkin. Välillä itsetyytyväisyyttä joka vaihtuu seuraavassa hetkessä nolouteen. Näin ainakin minulle saattaa käydä 'julkaistuani' tai laitettuani kommentin joka näyttääkin myöhemmin vähän ääliömäiseltä. Normalisoin tunnelmat ajattelemalla, että ei se nyt ole niin tärkeää sittenkään eikä muille niin kiinnostavaa kuin itselle. Hauskaa tämä kuitenkin on ja uusia tuttavuuksia tulee, kuten sinä esimerkiksi. Ja kieltämättä, vaatiihan se vähän rohkeuttakin laittaa kirjoituksensa näkyville, vaikka se liittyykin jonkun toisen luoman hengentuotteen ympärille. Altistaa itsensä arvostelulle myös.
VastaaPoistaTaidan olla aika fundamentalisti tässä leffa-asiassa. Kyllä minäkin naposteluun elokuvissa olen sentään tottunut, eniten on häirinnyt puhelimen räplääminen, kun sitä on tapahtunut ihan vieressä. Mutta ihan kunnon syöminen ja vielä alkoholipitoisten juominen on kyllä sitten jo seuraavan asteen häiriötä. Väkisin lisää sitten tapahtumia yleisön puolella elokuvaan keskittymisen kustannuksella.
Pakkohan leffa on nähdä! Voisin jopa ostaa cd:n. Olen kuullut väitteitä, että ammattilaulajat (ooppera) kuuntelevat salaa Florencea.
VastaaPoistaKuulun leffamässyttämisessä koulukuntaan, joka hyväksyy rapistelun ja mussuttamisen. Ne kuuluvat leffan tunnelmaan. MInua rapistelun ääni rentouttaa. Raja menee tietysti karkeissa, poppareissa ja ehkä limuissa. Viinan läträämistä tai mitään hampurilaisaterioita en hyväksy. Vakaa mielipiteeni: jos leffoista poistetaan napostelu, silloin teattereiden väliajoilta pitäisi poistaa alkoholitarjolu. Terv. Nimimerkki "normaalipainon ylärajoilla"
Ratkaisuni blogin aiheuttamaan nolouteen: Ei julkaise omaa pärstäkuvaansa eikä koko nimeään. Ei paljasta omia koordinaattejaan eikä juurikaan mitään konkreettista tietoa omasta elämästään. Silloin voi hölmöillä huoletta ;)
Varmaan oopperalaulajalle rentouttava kokemus kuunnella täysillä vierestä vedettyä aariaa, ainakin jonkin aikaa...
VastaaPoistaNapostelu on ilman muuta ok. Itse ostan aina suklaan mutta ahneuksissani vedän sen heti alkumainosten aikana. Joten hyvä mun on vaatia sitten muilta hiljaisuutta :-)
Minä en välitä siitä nimen näkymisestä. Ei oikeastaan kiinnosta hölmöillä. Yritän parhaani, mutta en aina onnistu siinä niin hyvin kuin toivoisin. Välillä paremmin, välillä huonommin. Mutta eihän tämä todellakaan ole kovin tärkeää, eikä edes kovin näkyvää.
Voi Leena, miten hyvä yleisönosastokirjoitus! Huomasin sen ja olin - ja olen - aivan samaa mieltä. Ei mitään aterioita leffateatteriin.
VastaaPoistaEnnen varasin vähän suklaata mukani elokuviin, mutta otin paperit aina pois etukäteen. Nyt sekin on jäänyt, koska tuntuu, että pitäisi olla hammaslankaakin mukana ja ruveta röyhkeästi poistamaan häiritseviä muruja hampaiden väleistä. Pietarissa tämä varmaan olisi OK (viittaan Ketjukolaajan kommenttiin) ja Kiinassa, jossa kai edelleen myös syljeksitään avoimesti.
Minusta olisi hyvä, että elokuvateatterissa olisi sama kuin elokuvakerhossa, elokuva elokuvana ja syömiset muualla. Joskus olemme katsoneet naisporukalla leffan ja menty sitten syömään ja puimaan nähtyä. Se on minulle sopiva konsepti.
Ei se toisten rapistelu vielä nykyisellään liikaa häiritse, kun eläytyy, mutta jos siellä ryhdytään vetämään kaikenlaisia mausteisia ja tuoksuvia liharuokia, niin se kyllä häiritsisi. Miten sitä edes voi aterioida pimeässä sottaamatta vai ryhdyttäisiinkö leffoja katsomaan valoisammassa syömisen takia?
Olen kuunnellut paljonkin Florence Foster Jenkinsiä, tosin aina samaa äänitettä. Hänestä oli juttu eräässä englannin oppikirjassa, jota käytin opetuksessani. Oppilaat ilahtuivat aina yhtä paljon Florencen omaperäisyydestä ja omapäisyydestä. Se antoi joillekin rohkeutta ja luokasta lähtiessä kuului käytävästä moniäänistä vapautunutta "laulua".
Hesarissa olivat stilisoineet pois muutaman kohdan, mm sen jossa puhuin 'kärystä. Sitähän siellä sitten olisi todella vielä paljon nykyisen popcorn -tuoksun lisäksi, siis hampurilaisista tai olla puhe siinä 'visiossa'. Sitähän sitten kommentoi joku myöhemmin ehdottamalla että olisi sitten syömisestä vapaita näytöksiä myös.
VastaaPoistaLaulamisen vapautta ylistävä teema tuossa oli. Minäkin olin pikkutyttönä ihan mahdoton hoilaaja, aina kutonen tai seiska laulussa, että usein nuotin vierestä. Semmoinen kotimainen elokuvahan tässä menee myös parhaillaan - josta kirjoititkin. Sattumalta samoja teemoja.
Joo, Nuotin vierestä on parempi, mitä luulin. Vapautuneen laulamisen iloa sekin julistaa. Leena Uotila on siinä vakuuttava, kuten aina, samoin vilpittömän näköinen Riku Nieminen ja mehukas Essi Hellen. Ja Juha Mujehan on myös aina hyvä.
VastaaPoista