Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

'Koko maan oli nimittäin vallannut raivoisa kaatuneiden muistamisvimma, jonka voima oli suoraan verrannollinen eloonjääneitä kohtaan osoitettuun piittaamattomuuteen.'

Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä päivinä jossain Ranskan rintamalla  sota yhdistää ruumiiden täyttämällä kentällä epätodennäköiset henkilöt: köyhän ranskalaisnuorukaisen Albert Maillardin, varakkaan suvun pojan Édouard Péricourtin, joka pelastaa Albertin ja menettää samalla kasvojensa alaosan sekä luutnantti Henri d'Aulnay-Pradellen, joka haluaisi nähdä molemmat edelliset mieluiten parikymmenmetrisellä mudalla peitettyinä. Albert nimittäin ehtii ennen putoamistaan kranaatin avaamaan mutahautaan nähdä luutnantin ampuvan omiaan tarkoituksena provosoida viimeinen hyökkäys saksalaisia vastaan, vallata vielä yksi kukkula ja samalla kapteenin arvo.

Sota on loppumassa, sen kaaos ja kärsimykset jatkuvat vielä kauan. Miljoonien kuolleiden ja rampautuneiden joukossa saapastelee upseereita, joille taistelu ja muiden tykinruoaksi syöttäminen on elämää parhaimmillaan. Sellaisena hahmona esiintyy Näkemiin taivaassa-romaanissa Henri d'Aulnay-Pradelle. Muutenkin kirjailijan viesti sodasta on yksiselitteinen: se on mieletöntä tuhoa ja epäoikeudenmukaista vallankäyttöä, josta vain moraalittomat paskiaiset voivat hyötyä. Albertille ja Édouardille eloonjäämiskeinoksi jalostuu tiivis ystävyys; luotettava ja sitkeä Albert, vaikkakin alituisesti pahinta peläten hoitaa kranaatin ruhjomaa levotonta ja kekseliästä kaveriaan, taitavaa piirtäjää, jolle tämä taito tuottaa vielä suurta iloa kunhan ystävä hänet siihen saa lopulta uudelleen houkuteltua.

Ranskalainen luokkayhteiskunta piirtyy myös moraaliltaan kahden kerroksen väkenä siten, että ylempi tässä tapauksessa on usein alempi. On ihmisiä, jotka joutuvat koko ajan näkemään kohtuuttomasti vaivaa pysyäkseen edes elossa sodan jälkeisen Pariisin köyhyydessä, puutteessa, työttömyydessä, keinottelussa. Esimerkiksi pahanhajuinen tarkastaja Merlin, vuosikymmeniä puurtanut virkamies jota ei niin vain saada kaidalta tieltä. Ei siinäkään vaiheessa kun sadattuhannet sankarivainajat ja heidän arkkunsa alkavat näyttäytyä massiivisena bisneksenä, johon eräs isosaappainenkin herää; Pradelle, hienon mutta köyhtyneen suvun viimeinen. Kun sitten sodan ihollaan kokeneet tarttuvat houkuttelevan huijauksen suomaan äkkirikastumiseen, tuntuu se lukijalle lähes oikeutetulta. Entisen elämänsä menettänyt Édouard keksii naamioidensa kätkössä nerokkaan rahastussuunitelman vainajille suunnitelluilla muistomerkeillä. Eikö nuorimies, jonka kasvot näyttävät sodan raunioilta ole siihen oikeutettu, jos joku? Eikö juuri hänellä ole täysi oikeus pilkata tyhjää sankarikulttia?

Pierre Lemaitre on tullut tunnetuksi dekkarikirjailijana. Onko se syynä siihen, että hän onnistuu käden käänteessä punomaan petosten ja huijausten kudelman, johon lukija jää kiinni kuin tahmaiseen seittiin? Dekkaritaustasta huolimatta Lemaitre taitaa oikein hyvin myös psykologisen romaanin keinot, inhimillisten tunteiden kirjon rakkauden palosta häijyyn vehkeilyyn; monenlaisten tyyppien uskottavat toimintatavat. Ristilukkina häärii tietenkin sittemmin kapteeniksi nostettu Pradelle, komea naistenkaataja ja hevosten tuntija. Vetävä draama etenee sodanjälkeisen Pariisin porvaristalojen salongeissa, hallinnon kabineteissa ja kaduilla, missä Albert kulkee mainoskyltit olalla, kuin sitruunaviipale Campari-mainosten välissä. Sotainvalidit hoidetaan morfinisteiksi.

Albertia harmitti, ettei hallitus, joka oli inflaation hillitsemiseksi tuonut markkinoille satakymmenen frangia maksavan 'kansanpuvun', ollut saman tien säätänyt viiden frangin hintaista morfiiniannosta, 'kansanampullia'.

Kurjuusteemoja riittää, mutta elämän virta alkaa väistämättä imeä nuoria miehiä mukaansa. Mustakin huumori pitää pinnalla, Amorin nuolet suhahtavat salonkien eteiskäytävissä, salongin puolella Pradellen nuori morsian onkin kovempi pala kuin naisten hemmottelema kapteeni uskoikaan.

Huolimatta sodan autioittamasta murheellisesta maisemasta romaani on kunnon vanhanajan seikkailuromaani, vähän Monte Criston kreivin tyyliin. Vaikka sen ytimenä on syvä tragedia, se saa loppua kohden yhä enemmän veijariromaanin sävyjä. Kirjailijan ei tarvitse kikkailla aikatasoilla, hämärillä näkökulmilla ynnä muilla nykyromaaneissa suosituilla tavoilla. Kertomus kantaa. Aika kuluu kronologisesti, draama etenee kolmen avainhenkilön näkökulmasta. Lukijan ei tarvitse kuin kääntää sivua ja heittäytyä mukaan paikoitellen uskomattomiin käänteisiin.

Näkemiin taivaassa palkittiin vuonna 2013 Goncourt-palkinnolla. Kiitos ja kumarrus Sirkka Aulangolle taitavasta suomennoksesta.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Au revoir là-haut, 2013. Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2014, 546 s
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy