Apologia pro vita sua - ja sitä seuraa vielä Erratum. Amity Gaigen Erik Schroder *) alias Eric Kennedy, vähän yli kolmekymppinen perheenisä on rakentanut elämänsä uuden identiteettinsä varaan ja sitä valhetta hän kerii auki vaimolleen Lauralle tutkintavankeudesta lähettämässään kirjeessä, joka on tämä romaani. Se on anteeksipyyntö kaikesta ja selitys siitä, miksi Erik pakeni tyttärensä kanssa. Oliko se lapsenryöstö vai huoltajuuskiistassa nurkkaan ahdistetun, lastaan rakastavan isän epätoivoinen teko? Ja samalla mies kertoo historiansa, kaikilta salatun.
Erik on saapunut Yhdysvaltoihin viisivuotiaana, Itä-Berliinistä, muurin takaa Länsi-Berliiniin loikanneen isänsä Oton kanssa. Hiljaisen isän kodissa, taakse jääneen äidin muiston himmetessä, poika tietää mikä on: vieras ja outo tässä maassa. Saksalainen aksentti on se, mistä häntä kiusataan. Bostonin esikaupungissa Dorchesterissa, irlantilaisten jälkeläisillä on varaa siihen. Uusi opiskelupaikka, college Albanyssa ja toinen identiteetti on uusi mahdollisuus elää elämää eteenpäin ja ravistella ihosta menneisyyden terävät sirpaleet.
Erik keksii nimen, joka jokaiselle berliiniläiselle edustaa parasta Yhdysvalloissa: Kennedy. Eikä hän koskaan kokonaan torju epäilyjä jostain yhteydestä noihin kuuluisampiin. Samalla hän kehittelee paremman lapsuudenkin, vauraassa Twelve Hillissa. Pöydässä on vihdoin vain hyviä kortteja. Tulee rakkaus, Laura ja syntyy tytär, Meadow. Tulee myös appiukko Hank ja merkitsevät tauot.
Hiljaisuus, vaitiolo, tauot on itse asiassa Erikin opiskeluaikainen tutkimuskohde. Niinpä katsoja, jota pinteriläiset tauot kiinnostavat, voi säästää teatterilipun hinnan tarkkailemalla vastaavan ajanjakson verran jonkun hajoavaa avioliittoa. Lapsuudenkodin vaitiolo, salailu, puhumattomuus on jäänyt Erikin verenkiertoon myrkkynä, siksi vaiteliaan isän pojasta tulee puhelias ja menestyväkin kiinteistövälittäjä. Siksi hän on terävä aistimaan vaitonaisten taukojen merkityksen, varsinkin puheliaassa Amerikassa, missä se, puhuminen, rinnastuu sosiaaliseen kyvykkyyteen. Itse asiassa eräässä alaviitteessä amerikkalaisia verrataan vastakohtaansa, suomalaisiin, vaitonaisuudestaan tunnettuun ja jossain määrin masentavaan kansakuntaan.
Irrallisista palasista, maisemista romaani syvenee kauniisti, vaikuttavasti, vakuuttavasti Erikin paniikin täyttämän sielunmaiseman kuvaukseksi, kun vaivalla ja valheella rakennettu onni alkaa säröillä, korttitalo luhistua. Kirjailija loihtii taidokkaita tunnelmakuvia Berliinistä ennen muurin murtumista, kuolleista herätetyssä kaupungissa. Alaviitteessä eräs parhaista. (En ymmärrä alaviitteelle muuta merkitystä tässä kuin että kuvausta ei saatu luontevasti sidottua kertomukseen. Tai sitten se on muotia, johon on vaikuttanut esim eräs David Foster Wallace...) Nämä vuorottelevat isän ja tyttären pakomatkan kuvausten kanssa, Erikin muistellessa polkuaan lapsuudesta sinne missä ollaan menossa: on the road Vermontissa, lähellä Kanadan rajaa. Kuin klassisessa amerikkalaisessa road moviessa tyhjyydestä vastaan tulevat nukkuvat huoltoasemat ja tummuva horisontti, vuoret. Mies yrittää etsiä oljenkortta, joka pitäisi pinnalla ja onnessa kiinni. Tällä matkalla isä saa juoda Canadian Club viskiä, Meadow syö sipsejä ja vaahtokarkkeja, isä ostaa paljettibikinit 6-vuotiaalle. Juhlaa epätoivon jyrkänteellä.
Kirjailija on osannut ankkuroida kertomuksensa tiukasti aikaan ja paikkaan, sitä liikaa osoittelematta. On vuosi 2008 ja kiinteistöbisnes alkaa hiljeta Yhdysvalloissa, romahduksen alla. Kuten DDR-menneisyys ei voi olla vaikuttamatta ihmisen käsitykseen vaikenemisesta - wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen - ei kiinteistövälittäjän tyhjälle puhuminen Yhdysvalloissa vuonna 2008 ole fantasiaa, se on maahan painava fakta.
Isän meno tyttären kanssa näyttää hurjalta ja piittaamattomalta, isän teot toinen toistaan holtittomammalta. Huonot valinnat vievät yhä syvemmälle suohon. Lapsen äiti vaikuttaa lapsestaan järkevästi huolehtivalta aikuiselta, isä näyttää täydellisesti otteensa menettäneeltä, vastuuttomalta ja todellisuudesta vieraantuneelta. Samalla kirjailija valaisee kuitenkin Erikin mielenmaiseman niin, että hänen paljaaseen epätoivoonsa voi eläytyä. Hänellä on vain tämä matka enää saada olla sen ainoan kanssa joka hänellä on jäljellä. Kuusivuotias Meadow on älykäs - tätä isä ei lakkaa tälle vakuuttelemasta - ja hän heittäytyy rakastavan isän kyytiin tämän epätoivon vaistoten, ensin seikkailunhaluisesti, sitten uhmaavasti ja lopulta kohtaloonsa alistuen.
Miksi rakkaus loppui? Milloin avioliitossa alkoi hiljaisuus ja etäisyys? Tämän avioliiton ruumista perataan ja se näyttää jotenkin tutulta. Kuin siinä olisi boheemi, pehmeä mies, joka luulee kaiken olevan hyvin, ja kunnianhimoinen, isänsä tukema nainen, jolle on selvinnyt että toinen on nahjus ja luuseri. 'Olimmeko me aina tällaisia? Emme minusta. Minun on ikävä sitä miestä, jona minä sinua pidin.'
Schroder on tyylikäs romaani vanhemmuudesta, avioliitosta, valheen päälle rakennetusta identiteetistä ja kaiken sortumisesta. Aiheestaan huolimatta se ei ole raskas luettava vaan kirjailijan tuoreet havainnot ja taipuisa, kaunis kieli tekevät siitä eloisan ja liikuttavan.
Suloisten tunteiden ja aavistuksiksi jääneiden merkitysten sumea mylläkkä, ja sitten istuimme taas Mini Cooperissa, Meadow turvavöissä korokkeellaan, peittonaan iso uusi rantapyyhe, jossa luki 'Amerikan järvien kuningatar'. Ajoimme taas. Pohjoiseen. Kuu seurasi meitä uskollisesti puiden raoista. Avasin radion. Al Green. I'm so tired of being alone. I'm so tired of on-my-own. Taustapeilistä näin, että Meadow työnsi vaivihkaa peukalon suuhunsa. Hänen silmänsä alkoivat heti painua kiinni.
*) Veikkaan että tarkoitetaan saksalaista sukunimeä Schröder. Englanninkieliset kirjoittavat sen Schroder, kun ö, ü- ja ä-kirjain puuttuu, mutta mellä nuo on. Eli suomennoksen nimi voisi olla yhtä hyvin, tai paremmin Schröder. Kun saksaksi googlaa Schroderia, tulee sukunimenä vastaan Schröder. Mutta tietenkin alkuperäinen romaani on kirjoitettu englanniksi.
Amity Gaige: Schroder, 2013
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kansi Nina Leino
Schildts & Söderströms, 2014, 334 s
Henkilöllisyyden muuttaminen on kiinnnostava aihe. Ihastuin mainosmaailman synnystä kertovaan Mad Men -sarjaan, jossa oli myös tällainen tapaus. Se, miten kauan valepersoona pysyy, miten se tihkuu hyvin rakennetun uuden persoonan läpi ja paljastuu jonain suojaamattomana hetkenä. Ihmiset, joilla on salattavaa, viihtyvät usein lasten kanssa, koska heidän kanssaan ei tarvitse olla varuillaan.
VastaaPoistaJossain määrin masentava kansakunta. Autistisesti käyttäytyvä, kuten Tervo kuvasi HS:n haastattelussa. Tottahan se on!
DDR-menneisyys oli ilmeisesti Yhdysvalloissa yhtä huono kuin Isis- tai vastaava epäily nyt Euroopassa. En seurannut Mad Meniä vaikka se sai paljon kehuja. Jäi väliin, jotenkin sain sen kuvan että ulkonainen oli jotenkin tärkeämpää kuin sisältö, eli ne 50-luvun kuteet ja systeemit, toimistossa tupakointi etc.
VastaaPoistaSuomi-kuvassa olisi varmaan paljon parannettavaa. Mutta eihän siihen mitään brändityöryhmiä tarvita. Onneksi nuori sukupolvi on sitä koko ajan parantamassa, luulisin. Ainakin vaikuttavat rennommilta kuin meidän sukupolvemme. Onhan edelleenkin aika kammottavia asioita, jotka leviävät uutiskuvissa maailmalla, kuten se Ku Klux Klan-tamineisiin pukeutunut ääliö. Se teki aika paljon pahaa. Mutta onhan tuo amerikkalainen nykymeininkikin aika vinksahtanutta
Hei, luin tuon edellisen kirjoituksesi päiväkirjoistasi, ja huvitti, kun olen itse tekemässä samaa. Eli päiväkirjojeni avulla elän tavallaan elämääni uudestaan (ja tuntemieni ihmisten elämää). Hassua, miten ne asiat joitten takia ole ollut masentunut ja itkenytkin, vaikuttavat nyt lähes samantekeviltä, joissakin tapauksissa jopa onnekkailta.
VastaaPoistaSekin sattuu samaan saumaan, tämä kertomuksesi kirjasta, jonka olet lukenut. Tunnen jonkun verran Itä-Saksasta peräisin olevia ihmisiä, sekä myös USA:ssa asuvia. Sitä paitsi otin kirjaston poistokirjojen joukosta kaksi teosta, joissa kerrotaan amerikkalaisista joogaajista ja heidän elämästään. Eräs ystäväni on joogaopettaja, otin ne häntä varten (mutta luin ne ensin itse ihan vain uteliaisuudesta). Raha, kauneus ja kuuluisuus, näyttelivät niissä suurta osaa. Siis ulkomuoto tuntui melkein tärkeimmältä, raha seuraavaksi tärkeä. Rakastaminen yli kaiken. Miehet ja naiset paljolti ajatuksiltaan ja teoiltaan samanlaisia kuin Suomessa (useimmat suomalaisethan ihailevat amerikkalaisia ja ottavat heistä mallia). Amerikassa vaan samat ilmiöt korkeammassa potenssissa.
Ihmisten suhtautuminen toisiinsa varmaan sama kuin muualla: on ystäviä, pettureita, itsensä ympärillä hyöriviä, hyväksikäyttäjiä ym. NÄYTTÄVYYS arvostettua. Tyhmiä ja tapoihin piintyneitä suurin joukoin.
Tuo Ku Klux Klan "ääliö" oli lahtelaisen sanomalehden toimittajan idea, esiintyjä, nuori mies, hän tavallaan teki sen, mitä pyydettiin. Tämä pienenä lisäyksenä tietoon saatettakoon. Tyhmä idea kuitenkin. Minä näin sen telkkarista ja luulin sitä hupinumeroksi. En osannut ottaa sitä tarpeeksi vakavasti, vaikka onhan Ku Klus Klaanilaisilla synkkä menneisyys. Toimittajaa kai jotenkin rangaistiin. - Vielä sen verran, että Amerikassa huumeet näyttelevät ainakin niiden kirjojen (ja kokemusteni) kautta suurempaa roolia kuin Suomessa.
Sepä hauska sattuma, että olet vähän samoilla poluilla lukemisten suhteen, päiväkirjojen ja muidenkin. Kyllä se on mielenkiintoista tuon oman elämänkin läpikäynti kirjoitusten kautta. Kun tarpeeksi kauan elää, niin kyllä sitä itsestään monen asian lopulta oppii, ja monesta muustakin siinä ohessa. Omia hölmöilyjäni häpeänkin, mutta eihän niitä tekemättömäksi saa ja tiedän, että minulla on ollut paljon ongelmia. Olisi ehkä pitänyt aikanaan ottaa johonkin asiantuntijaankin yhteyttä, että olisi saanut apua siihen tempoiluun. Toisaalta, en osaa ottaa vastaan neuvoja muilta, mikä on sekin niin tyhmää kun kuitenkin on ollut niin vaikeaa. Minulla on aina ollut hyvin varautunut ja epäluuloinen suhtautuminen auktoriteetteihin ja asiantuntijoihin, siinä se syy.
VastaaPoistaVaikuttaa että varsinkin Yhdysvalloissa se miltä joku näyttää on äärimmäisen tärkeää. Se vie loputtomaan teeskentelyyn ja näyttelemiseen.
Ilman muuta suuressa osassa muuta maailmaa huumeet ovat viinaa käytetympiä ja siksi isompi ongelma. Jos kahdesta pahasta pitää valita, niin ainakaan ulkopuolisille viinankäyttäjät eivät yleensä ole niin arvaamatonta porukkaa kuin narkkarit.
Tempoilu on hyvä sana kuvaamaan minunkin nuoruuden käänteitäni. Aikakausi oli niin muutoksia täynnä ja siinä piti sitten jotenkin löytää oma tie ja tapa elää. Kirjoitan kirjoituskurssilla nyt mustasta möykystä eli masennuksesta, jonka pelkäsin koko ajan jäävän pysyvästi päälleni. Toiset kirjoittavat kotiseutujuttuja ja kaikkea kevyttä ja lempeää. Minun pitää varmaan jättäytyä pois häiritsemästä. :)
VastaaPoistaMinulle USA näyttäytyi nuorena rentouden, iloisuuden ja avoimuuden paikkana. Vaikka siellä viettämääni vuoteen sisältyi vaikeuksiakin, se antoi minulle paljon itseluottamusta ja mallin siitä, että toisiin ihmisiin voi luottaa. Niille kenen kanssa siellä vietin aikaa, ei ulkonäkö ja raha ollut yhtään tärkeää.
Amerikka on niin iso, että siellä on kaikkea, mutta yksi, mikä heillä on ehdoton avu on puhumisen taito, kyky ilmaista itseään. Sitä opetetaan siitä asti, kun nousee jaloilleen.
Ai kiva että kävit vielä täällä Marjatta! Uskon että USA on varmasti myös tuota, jota sinä olet päässyt kokemaan. Iso maa, monet kasvot. Minulla oli nuorena vähän sitä ajalle tyypillistä Amerikka-vastaisuutta, Vietnamin sodan kirvoittamaa, joka helposti sokeuttaa näkemästä hyviä asioita. Sittemmin olen kyllä osannut arvostaa hyviä asioita, joita USA:sta tulee, ja kyllä nuorenakin musiikkia, koko viihdekulttuuria ja montaa muutakin kulttuurin aluetta. Kyllä sieltä minun makuuni parhaat elokuvat nyt tulevat. Eilenkin näin just uusimman Florence-leffan. Päihitti kyllä ranskalaisen minun mielestäni. Sääli vaan, että raha sanelee noin pitkälle median ja vallan, että demokratia ei oikein toimi kun miljonäärit laativat keskenään heille sopivia lakeja. Maan hallinto alkaa olla niin konservatiivista, että vanhat hyvät presidentit kääntyilevät varmaan haudoissaan.
VastaaPoistaMinäkin näin Florencen. Hieno leffa.
VastaaPoistaUSA:ssa oli myös paljon Vietnamin-sodan vastaisuutta. Minä olin niiden porukoiden kanssa, joten siitä(kin) hyvä kuva.
Jos Trumpista tulee uusi pressa, niin se on jo targikomiikkaa. Eihän siitä voi tulla! En osaa oikein arvostaa Clintonia muöskään. hänellä ei ole demokraattisia ihanteita.
Olihan niistä Vietnamin-sodan mielenosoituksista paljon uutisissa, että näkyihän se meilläkin että siellä oli paljon kritiikkiä sotaa vastaan. Minä olin taas Tukholmassa vastaavassa mielenosoituksessa. Ainoassani, ja sielläkin tuli tukala olo, vaikka kannatinkin asiaa. En osaa olla samanmielisten joukossa mukana silloinkaan.
PoistaNiin Clintonilla tuntuu olevan tosi huono imago siellä. Siinä mielessä Trumpille olisi pitänyt löytyä vahvempi vastustaja demokraateista. Kyllähän yläikärajakin voisi olla hyvä, esim 68 v. Onhan se kova homma ja varmasti löytyisi hyviä ja energisiä nuorempiakin.
Tarkoitin siis, että en edes samanmielisten joukossa osaa marssia...
Poista