Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

En ole tainnut lukea Vladimir Nabokovin kuuluisinta, Lolitaa. Luulen, että syynä on se, että näin ensin elokuvan ja aihe - vanhemman miehen intohimoinen suhde nuoreen tyttöön, lähes lapseen - tuntui luotaantyöntävältä. Niinpä ainoa lukemani Nabokov toistaiseksi on Naurua pimeässä, sekin intohimodraama mutta kiehtova ja hieno lukuelämys, joka kertaheitolla muutti käsitykseni Nabokovista. Tai oikeastaan vasta muodosti sen kuvan, mikä minulla nyt on hänestä kirjailijana: loisteliaan tyylin mestari, säkenöivä, leikkisä ja kiusoitteleva provokaattori.

Kalvas hehku on Nabokovin tuotannon loppupäästä, vuodelta 1962. Siinä, missä Naurua pimeässä on kuitenkin perinteinen klassiseen tapaan kerrottu ihmissuhdedraama, Kalvas hehku on kaikkea muuta. Se on sekä kieleltään että rakenteeltaan kuin kiihtyvä ja kasvava ilotulitus, mutta tässäkin Nabokov porautuu syvälle päähenkilönsä psyykeen, pään sisälle ja ihon alle. Se on kentauri kirjaksi, puoliksi runoa, puoliksi proosaa, takaliepeessä siteerataan Mary McCarthya, joka on yksi monista Kalvasta hehkua tutkineista.

Amerikkalainen runoilija John Shade on kuollut, murhattu. Hänen ystävänsä Charles Kinbote, myös runoilijan naapuriksi asettautunut ja pakkomielteenomaisesti tätä ihannoiva saa haltuunsa runoilijan viimeisen runoelman, nimeltään Kalvas hehku. Että näin käy ei ole mikään ihme, sillä Kinbote viettää vuorokaudesta ison osan tarkkailemalla ikkunoistaan runoilijan kodin tapahtumia, soittelemalla tälle ja tuppautumalla tämän kotiin milloin milläkin verukkeella. Jollei siinä onnistu, hän seuraa saapuvia vieraita kiikarillaan, kuinka runoilijan luo saapuu muun muassa eräs tuottelias, keskinkertainen maailmankuulu kirjailija. Romaani alkaa Kinboten esipuheella runoelmaan, sitä seuraa koko runo, jonka jälkeen pääosa romaanista on Kinboten kommentaaria runoelmaan säe säkeeltä. Lopuksi seuraa vielä hakemisto, parhaaseen akateemiseen tyyliin, mutta hyvin sattumanvaraisesti valikoitujen sanojen ja nimien listaus, joista suuri osa on Kinboten omaan kommentaariin liittyviä; zemblalaisen kuninkaan takaa-ajodraaman henkilöitä ja paikkoja.

Kinbote on vainoharhainen ja vinksahtanut, epäluotettava kertoja, joka peittelee omaa pettymystään saavutuksiinsa ripustautumalla parasiittimaisesti arvostettuun runoilijaan. Kalvas hehku-runo sisältää neljä laulua ja on runona selkeä. Se kertoo mm runoilijan lapsuudesta, rakkaudesta, tyttären Hazelin itsemurhasta, ajasta, Euroopan matkoista, perhosista, Lolitasta...

Rappioon vaipui sitten verkalleen.
Levisi buddhalaisuus. Meedion
ohjaamat viestit henkiolennon.
Myös Ivan Karamazov mantroineen
On kaikki sallittua hiipi laitokseen.
Ja freudilaiset kohdunkaipussaan
ryhtyivät hautuumaita tonkimaan. 
Se mauton tempaus toki auttoikin.
Oivalsin mitä itse välttäisin
jos tutkin kuolemaa. Kun tyttären
me sitten menetimme, tiesin sen:
ei mikään henki hakkaa nimeään 
laudalle, eikä haamu yksikään
ilmesty tervehtimään iltaisin
puutarhaan alle valkohikkorin.

Kommentaari sen sijaan irrottautuu runon säkeistä kertomaan Kinboten omaa fantasiakertomusta Zemblan kuninkaan, pohjoisen maan Kaarle Rakastetun maanpaosta ja tätä vainoavista vehkeilijöistä ja ekstremisteistä. Zemblassa puhutaan zemblan kieltä, josta annetaan dialogin pätkiä näytteeksi. Vai onko se tanskaa 'Yeg ved ik'?  Mutta tämä on silkkaa zemblaa: 'meillä on sanonta: belwif invurkumpf wid snew ebanumf, 'kauniin naisen tulee olla kuin norsunluinen kompassiruusu, jossa on neljä terälehteä eebenpuuta'. Kuningasta ajaa takaa vehkeilijöiden palkkaama murhaaja Gradus. Nimellä on monia palindromimaisia muunnoksia. Gradus on tyhmä ja karkea, parodinen roistohahmo. Hänen ja vehkeilijöiden käyttämä BIC-koodikieli on ongelmallinen, koska jos päämaja käytti sanaa 'pöytä' tarkoittamaan kuningasta, Gradus käytti sanaa 'kirje'. Kommunikointi on suunnattoman vaikeaa.

Shakespearen ja Hamletin haamujen sekoittama Kinbote on välillä itse kuningas Kaarle Rakastettu. Hänen kommentaarinsa lopullinen tarkoitus on osoittaa että runoilija John Shaden viimeisen runoelman aihe on hänen kertomuksensa, ja hän itse, Kinbote on sen päähenkilö. Charles Kinbote on paitsi sekopää, myös homoseksuaali, joten tässä on ilmeisesti nähtävissä Nabokovin taholta myös selvää homofobiaa. John Shaden vaimo Sybil on Kinbotelle harmittava este ja riesa hänen ja runoilijan välissä. Kommentaarissa kuningas Kaarlen taru vuorottelee Kinboten arjen kuvausten kanssa. Se on runoilija Shaden elämästä sisältöä imevän iilimadon ja siinä omasta merkityksestään varman sekopään elämää, jota Shaden pariskunta yrittää sietää. Kertomusten polut risteävät lopussa. Mutta sitä ennen Nabokov on pyöräyttänyt lukijaa lingossa niin, ettei aina tiedä kuka puhuu - ja mitä kieltä! Nabokov sen tietää: Voi, minä voin tehdä vaikka mitä!

Kirjallisuuden tutkijoille ja korkeakoulutetuille romaani avaa epäilemättä enemmän polkuja kuin muille. Ja myös perhostutkijoille! Nabokov oli myös perhostutkija. Vanessa- ja amiraaliperhoset punamustine siipineen lehahtelevat sivua kääntäessä ilmaan. Mutta ihan kaikille lukijoille tämä on ihana sukellus korallien väriloistoon, jossa veden väri vaihtuu musteensinisestä turkoosiin, ja korallit tulenpunaisesta tummaan luumuun. Ja kesken kaiken on pakko nauraa ääneen niin että kuplat nousevat pulppuen pintaan.

Pian se lähti taas lentoon, ja seuraavassa hetkessä näimme kuinka se liihotteli huikentelevaisessa hurmiossa laakeripuun ympäri, istahti välillä puun kiiltävälle lehdelle ja liukui alas lehden keskiosan uraa kuin pikkupoika käytävän kaidetta syntymäpäivänään. Sitten varjojen vuorovesi saavutti laakerit, ja upea, sametinkarvaisena liekehtivä olento sulautui niihin.

Lisää:  Omppu. Olin saanut kirjasta vinkin Ompun kommentissa Naurua pimeässä-kirjoitukseeni. Olin lopettamassa tätä kesken, sivulla 120, mielettömyydestä seonneena, mutta luin sitä ennen hänen arvionsa. Sittemmin googlasin lehtijuttuja ja huomasin, että Pale Fire oli poikinut tutkimuksia ja koulukuntia. Pakkohan tämä oli lukea. Kaunis kiitos Ompulle, innostajalle! Ja ihan kuin olisi paikoitellen tullut mieleen äskettäinen uusi tuttavuus: Tristram Shandy.

Ihmettelen, että Pale Fire on suomennettu vasta vuonna 2014, 52 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Liittyykö tämä mahdollisesti johonkin Lolita-kuohuihin vai siihen, että Nabokov oli emigranttikirjailija ja Neuvostoliiton epäsuosiossa eli itsesensuuriin? Ehkä molemmat vaikuttivat. Joka tapauksessa myös Kristiina Drewsin suomennos on loistava ja voi olla, että me tämän hetken lukijat hyödymme tuoreesta käännöksestä.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Pale Fire, 1962, suomentanut Kristiina Drews 2014. Jukka Virtanen toiminut runoelman suomentamisessa neuvontantajana 
Kansi Tuomo Parikka
Gummerus 2014, 336 s

Kuvatkoon tämä maalaus viattomista hirvivasoista tunteitani, hölmistyneitä. Maalaus on saanut inspiraationsa Hesarista bongatusta luontokuvasta, aiheena jutussa hirvikärpäset.