Päiväkirjojani löytyy vaatehuoneen laatikosta alkaen vuodesta 1957. Aiheet vaihtelevat ekalta ulkomaanmatkaltani, lampaiden kuvauksesta Norjan vuonoja reunustavien vuorten rinteiltä aina loputtomiin terapiamonologeihin vaihtuvissa tunnekuohuissa, murrosikäisen finni- ja muista ulkomuotopaineista työelämän puuduttavuuteen, miehen/miesten elämän ihmettelystä huomioihin lähijunassa, jossa olen napannut dialogin pätkiä kohinan keskeltä.
Kirjoihin on liimailtu myös sanomalehtileikkeitä, asiantuntijapuheenvuoroja ja ei-asiantuntijoiden hyvinsanottua, poliittista, talous- ja ympäristöpuhetta, muutama omakin mielipidekirjoitus. Useampi Hannu Väisäsen kolumni, Kakku Han-sanille ja muita. Jokunen piirroskin koristaa sivuja. Kuinka kammottavalta näytän nyt, kun uusi kampaaja leikkasi päästäni padan. Pikkulikkana piirsin joka toiselle sivulle kuvan kirjoittamastani arkisesta kohtauksesta kotona, keittiössä lettuja paistamassa tms. Teini-ikäisenä piirsin sen mitä minun olisi pitänyt syödä, että laihtuisin ja sen jälkeen sen, mitä olin oikeasti syönyt, esim pellillisen leipomaani kaalipiirakkaa. Liimasin Bob Dylanin kuvan, koska ymmärsin että oikeassa päiväkirjassa pitää olla jonkun idolin kuva. En oikeastaan fanittanut Dylania, mutta hän sai kelvata.
Olen raahannut laatikollisen tätä laatukirjallisuutta yöpöytäni alle. Lueskelen niitä nyt uudelleen - samalla kun valitettavasti uutta pukkaa - esimerkiksi kun huomaan, että aloittamani uusi kirja ei sytytäkään. Aina välillä hörähtelen, että kylläpäs tuo olikin hyvä havainto, hyvin sanottu, mutta välillä jään tuijottamaan niitä intiimejä paljastuksia, aivopieruja, purskahduksia ja puuskia ja mietin, että tämä on kyllä hävitettävä ennenkuin kukaan pääsee sitä lukemaan. Huomaan senkin, että terapiakirjoittelut ovat yhtä tylsiä luettavia kuin on niissä tunnekuohuissa vellominenkin ollut. Mielenkiintoisinta luettavaa jälkeenpäin ovat ne jutut, joissa katse on irronnut omasta navasta. Mutta kun ne ovat sikinsokin ja lomittain.
Uusintalukukierros on ilmeisesti edessä. En aio osallistua päiväkirjan julkiseen luentatapahtumaan, mutta sen verran viihdyttävää uusintaluenta on ollut, etten oikein viitsi noita tuhotakaan. Jokusen kirjan olen kyllä jo ehtinyt hävittää. Pitää siis alkaa käyttää tätä Sdfddfsdf
eli paksua tussia. Onneksi tunne-elämän vuoristorata on vuosien myötä tasaantunut eikä ole enää niin ilmeistä tarvetta sensuroida ajatuksiani. Vaikka olen fyysisesti rypistymässä, olen psyykkisesti nyt sileämpi. Kuinka onnellista. Enhän edes ehtisi sensuroida päiväkirjojani, jos niihin jatkuvasti ilmaantuisi siivottavaa sensuurimielessä. Olisin loputtomassa noidankehässä, itse jonain päivänä ehkäpä satavuotiaana noitana, aina vaan suttaamassa päiväkirjojani... Mikä helpotus, tämä seesteisyyden tila. Ja onhan se vähän isotteleva ajatus, että kirjoittamani olisi muille samalla tavalla kiinnostavaa kuin itselle, edes läheisille. Eikun jatkamaan.
niitä on kiva lukea, kirjoitin paljon kun lapseni kasvoivat.
VastaaPoistaEnimmäkseen kiva juu ;)
VastaaPoistaLeena, sinähän olet ihan Knausgård! Älä ikinä hävitä mitään.
VastaaPoistaMinä olen hävittänyt nuoruuden kirjat ja säilyttänyt raapustelujani vasta 70-luvun lopulta alkaen. Niistäkin menin repimään sivuja kerran, kun tuli pelko, että kuolen ja loukkaan kuolemani jälkeen miestäni joillain "salaisuuksillani" ja suutuspäässä kirjaamillani ajatuksilla.
Minun lootani on ollut sängyn alla jo vuoden ajan odottamassa lukemista. Kahlasin läpi kolme ensimmäistä memoaaria ja siihen jäi urakka lepäämään ja odottamaan uutta innostuksen puuskaa.
Vai Knausgård. Just joo, mitä Knasukin sanoisi:) Aika nihkeää arvostelua muuten saaneet nuo uudet vuodenaikaopukset... Miksei pysynyt lupauksessaan, kun kerran noin paljon hyvää sai kirjoitettua ja siinä piti olla kaikki. No saahan sitä. Voi olla että luenkin, vaikken ehkä ihan heti.
PoistaJoo, onkohan näissä uusissa ylijäämätavaraa Taisteluista? Uteliaisuudesta pitää kyllä näihinkin jossain vaiheessa tutustua.
PoistaJossain tv-haastattelussa Knasu sanoi, että häntä kiinnostaisi kirjoittaa esseekirja kansallisuudesta. Sellainen olisi kiinnostava.
Ilmeisesti joka tapauksessa aika samalla otteella etenevää kerrontaa. Ja jotenkin tuntuu hassulta, kun kirjailija noin juhlavasti ilmoittaa kirjoittaneensa kaiken ja sitten kuluu melko lyhyt aika ja putkesta alkaa tulla uutta sarjaa... Mutta tietty, eihän kirjailijaa sanomistensa perusteella tarvitse arvioida, vaan niiden kirjojen. Että ei hänestä tarvitse pitää, kirjat riittävät. - Kansallisuus kuulostaa ajankohtaiselta ja tärkeältä aiheelta.
PoistaKiitos Leena, tämä oli aivan mahdottoman viehkoa. Toiset pitävät päiväkirjaansa jo varhaisesta vaiheesta lähtien "julkaisumielessä" -- paljonkohan se vaikuttaa sisältöön? Toiset tuhoavat päiväkirjansa ja kirjeenvaihtonsa vanhoilla päivillään, eivät halua jälkipolvien lukevan vuodatuksiaan -- mutta miten käykään niiden, jotka sattumalta äkillisesti menehtyvät, ennen kuin ehtivät tehdä päätöstään päiväkirjojensa kanssa?
VastaaPoistaPidän sporadista päiväkirjaa, samaan muistikirjaan nykyään, johon tulee jatkuvalla syötöllä kaikenlaista muutakin. Vielä en ole tehnyt päätöstä niiden tuhoamisesta tai säästämisestä. Moni voisi yllättyä, luulisin, niitä lukemalla.
Kiitos Sanna! Minulla tuo tapa on tosiaan kulkenut mukana semmoisena jatkuvana rituaalina. En enää pystyisi olemaan sitä ilman. Minä luulen kyllä, että yritän vähän noita pahimpia möläyksiä siivota ja annan sitten loppujen olla enkä siis hävitä. Ihan itsekkäistä syistä, sain niistä kuitenkin aika paljon hupia. Jos tulee se päivä, etten mitään muista niin vaivun sitten suosiolla noihin :)
PoistaKatastrofiajatteluun taipuvaisena ihmisenä mietin seuraavaa kauhuskenaariota: murtovaras vie päiväkirjasi ja julkaisee ne omakustanteena otsikolla "Turkulaisen Leena Laurilan elämän noloimmat tilanteet ja ajatukset".
VastaaPoistaKauhuskenaario numero kaksi: murtovaras on lähettänyt päiväkirjasi kustantolle, joka innostuu niistä ja haluaa julkaista. Kustantamo lähestyy sinua viestillä: Tervetuloa allekirjoittamaan kustannussopimus. Kirjat ovat jo painossa ja tulevat kirjakauppoihin viikon kuluttua.
Ilmeisesti et pidä näitä kauhuskenaarioita mitenkään todennäköisinä ;)
Olisi meillä yks Wirkkalan vaasikin ja tädin vanha silkkimatto, se on kyllä aika kulahtanut...
VastaaPoistaHahaa hauskaa! Melkein provosoidun kuvittelemaan sitä kauhuskenaariossa patsastelua. Mutta pelkään että päiväkirjani olisivat sittenkin nykyään liian kesyä kamaa.