torstai 10. toukokuuta 2018

Elokuvissa: Stalinin kuolema

Elokuvan alkuperäinen juliste. Wikipedia


Turha odottaa, että nyky-Venäjältä tulisi Stalinia käsittelevää elokuvaa. Sensuuri iskisi muuhun kuin sankarillista maan isää arvostavaan näkemykseen, siltä vaikuttaa. Stalinin päitä jököttää edelleen paikallaan entisen Neuvostoliiton mailla. Eilinen uutiskuva Moskovan voitonpäivän paraatista toi oitis tämän elokuvan mieleen. Hitleristä sen sijaan on tehty monenlaista elokuvaa, eikä hänelle sankarin osaa ole varattu missään virallisessa levityksessä esitetyssä elokuvassa, sodan jälkeen. Chaplin oli jo varhain liikkeellä, Diktaattori valmistui vuonna 1940, kun äijä oli vielä täysissä voimissa porhaltamassa kohti kolmannen valtakunnan laajentuneita alueita. Sama tyylilaji on valittu uuteen Stalin-elokuvaan, se on makaaberi komedia. Britit sen osaavat jos ketkä.

Elokuva noudattelee historiallisia tapahtumia. Valtakunta on vuonna 1953 varpaisillaan, sillä kaikki roikkuvat löysässä hirressä. Stalin täydentää vainoharhaisia listojaan; kenen vuoro on huomenna päästä hengestään, sitä ei kukaan voi arvata. NKVD:n, salaisen poliisin joukot hyökkäävät ihmisten koteihin keskellä yötä ja raahaavat ihmisiä vankiloihin ja leireille. Siinä tuli mieleen, että ensi kertaa katson elokuvaa, jossa nuo porukat eivät ole natseja.

Kun Stalin, isä Aurinkoinen kuolee, maa järisee. Koko Stalinin kööri esiintyy tässä toisiinsa törmäilevinä perintöprinsseinä. Kiire on, sillä valtaistuin on tyhjä, tuolileikki alkaa ja kulisseissa tapahtuu. Eikä edes kulisseissa, vaan pihallakin mustat autot ovat törmätä toisiinsa. Kuka ehtii ensiksi tytärtä Svetlanaa, lohduttamaan? Oma lukunsa on Stalinin aika kaheliksi alkoholisoitunut poika Vasili, jonka draaman taju ei kysy oikeaa hetkeä.

Taustalla tapahtuu karmeita, mutta kyllä vaan tulee naurettua! Onhan se hauskaa, kun kaamea diktaattori on pelotellut lähipiirinsä niin kankeaksi, ettei kukaan uskalla lähestyä kun tyyppi makaa tajuttomana pissalätäkössä. Kukaan ei voi olla varma, etteikö hän sittenkin heräisi. Ja se joka silloin näyttäisi ensinnä valtaa rohmunneen, sen pää olisi myös ensimmäisenä vadilla. Se saa jokaisen silmät pyörimään päässä ja lahkeet tutisemaan. Sitä paitsi, hyvän lääkärin saaminen paikalle on myös olosuhteiden takia vaikeaa. Onhan heistä parhaimmat jo tapettu tai lähetetty vankileireille.

Ei uhreille, ei vainolle, elokuva ei naura niille, mutta noille tyypeille, ovelalle Hrushtsheville, pokkuroivalle, mutta kyyniselle Mikojanille, aivopestylle Molotoville, laskelmoivalle pervolle Berijalle, vallanperimyksessä seuraavalle Malenkoville, kauhusta kalvenneelle. Päättäväinen marsalkka Zukov kolisee paikalle viiden kilon mitalit rinnuksissa ja valmiina vetämään heti eli tarpeen mukaan.

Karmeinta on se, että myös nämä tyypit ja heidän kähmintänsä vallasta vaikuttaa oikeastaan hyvin todenmukaiselta. Tuota se teettää. Kaikesta käydään kauppaa eikä seuraava tyranni ole välttämättä edellistä kummempi. Ja elokuvahan kiellettiin Venäjällä, koska se kuulemma loukkaa sodassa taistelleita venäläisiä. Ja pöh, heitä ei siiinä näy, paitsi taka-alalla tapettavana, se pilkkaa tyranneja ja sellaisiksi haluavia. Kielto Venäjällä toiminee muualla mainoksena.

The Death of Stalin, Iso-Britannia, Ranska, 2017
Ohjaus  Armando Iannucci

2 kommenttia:

  1. Kävin katsomassa elokuvan, koska sitä markkinoitiin hauskimpana brittikomediana aikoihin. Ei naurattanut, vaikka pidän itseäni mustan huumorin ystävänä. Lähinnä kauhistutti Berijan mustat autot yöllä yms. Kukaan muukaan ei tainnut nauraa leffateatterin päivänäytöksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mua vaan nauratti ja meitä oli monta siinä näytöksessä. Kyl sääki Turus vai mitä tuohon nyt sanoisin. Herkullisesti kuvattuja hahmoja. Mutta väkivallan näyttämöllä koko kööri tietenkin hääri. Se tekee huumorista mustaakin mustemman.

      Poista