Minusta kaikki ne alttaritaulut joissa Jeesusta nostetaan ristiltä pitäisi korvata valokuvalla jossa poliisit nostavat puliukkoa autoon. He ovat meidän lunastajamme. Sen mitä me tavoittelemme he lunastavat omalla kurjuudellaan: onnistumisen ja menestyksen. He ovat myös meidän syyllisemme. Se on tosiasiassa meidän paskaamme minkä he paskantavat meidän rappuumme.
Jouko Turkan kuolemasta on jo pari vuotta. Hänen aikansa on ohi, mutta turkkalaisuudesta puhutaan vielä. On luettu näyttelijöiden haastatteluja, toiset arvostavat häntä, toiset muistavat häntä manipuloivana kyykyttäjänä ja kiusaajana. Hän veti pääroolia monissa teatteri- ja kulttuurikohuissa. Jumalan teatterin paskanheittonäytös Oulussa liitettiin häneen, kun hän ei Teatterikorkeakoulun professorina oppilaitaan moittinut. Hän ohjasi televisioon Seitsemän veljestä. Muistan kuolaavat ja mölisevät veljekset. Jouko Turkka näytti välistä maaniselta tuijottavine katseineen.Turkka oli siis ristiriitainen persoona; esikuva, fyysisesti ja psyykkisesti vaativa opettaja ja valtakunnan hovinarri samanaikaisesti. Hän jakoi mielipiteitä, mutta oli kuollessaan jo aika unohtunut suurelta yleisöltä.
Turkan ääni kuuluu selkeänä esseekokoelmassa (?) Aiheita. Ehkä se on sittenkin aihekokoelma. Kirjassa Turkka käy läpi kymmenittäin, ehkä satakunta, erilaista luonnosta draamaksi, näytelmäksi, elokuvaksi. Niitä hän on kertomansa mukaan kerännyt vuosikausia.
Turkka kirjoittaa minusta hyvin, vaikka kirjoittamistaan vähättelee - verrattuna puhumiseensa. Kerronta on epäsuoraa, dialogia ei ole, mutta kieli taipuu riemukkaasti, se käy vikkelästi ulkoisesta tapahtumasta päähenkilön sisäisissä syövereissä ja takaisin. Minä luin monet näistä kertomuksina elämän yllätyksellisyydestä, ihmisen loputtomasta itsepetoksesta, kun me poloiset yritämme esittää jotain mitä emme ole, emmekä kuitenkaan onnistu salaamaan sitä minkä yritämme kätkeä. Hahmot, joiden ympärille tapahtumat kiertyvät ovat enemmän maalaisia kuin kaupunkilaisia, sillä maalaisuus ja metsäläisyys on meitä suomalaisia vieläkin lähempänä kuin muutaman vuosikymmenen ikäinen urbaani kerrostuma. Tyypit ovat äijiä ja ämmiä, joita hetkuttaa rakkaus ja seksi, uskonto ja synnintunto, onnen etsintä, loputon kaipaus. Vaikka vain menneen.
'Voisi käydä niin' tai 'Olen miettinyt sellaista juttua etta' Turkka aloittaa ja siitä hän kerii ällistyttäviä käänteitä, uskottavia ja vähemmän, surrealistisiakin tarinoita. Matti Ijäs on ohjannut tämäntapaisia elokuvia, Markku Pölönenkin tulee mieleen. Kokkoon synnyttävä nainen, naisia hurmaava mehiläishoitaja, lukkoonmenevä taiteilija, eksynyt kansantanhuaja, kaksi metsään ajavaa kilpailevaa kansanedustajaa; viinanjanoiset, seksinhaluiset, kostonhimoiset, rahaa ja petosta haistavat tyypit laukkaavat sivun tai parin pituisissa väläyksissä. Turkan myötätunto ja empatia on kovaonnisten ja kaltoin kohdeltujen puolella, kuten pultsareiden, nykyihmisen klaavapuolen. Ja naisten, joiden sitkeyttä ihailee. Vaikka onhan siinä semmoista viha-rakkauttakin mukana, kun ei haluttaisi olla riippuvainen. Monessa tarinassa väkivalta näyttää väistämättömältä, mutta äkillinen käänne muuttaakin kaiken tragikoomiseksi. Miehiä hän säälii heidän kovien rooliensa ja valheellisen kuorensa takia, josta he yrittävät koko elämänsä räpistellä ulos.
Mielikuvituksellisia, usein mustalla huumorilla väritettyjä juttuja Jouko Turkka on kehitellyt. Loppua kohden tarinoiden terä vähän tylsistyi tai oikeastan filosofointi ja monenlaista maalaileva irrallinen puhe lisääntyi. Pohdinnoissa on silti selvästi jo vuosien aikana kerättyjä havaintoja maailmanmenosta ja erikseen teatterin tekemisen maailmasta.
Siis sitä pitäisi koettaa kuvata kuinka vähän ihmiset uskovat onnea olevan sisällään.
Se on jotain heidän ulkopuolellaan, jotain jota ilman he eivät voi olla täysiä.
Otava, 1982, 170 s
Kiitos. Tämä oli mielenkiintoista.
VastaaPoistaKiva kuulla. Turkalla oli selvästi mielikuvitusta ja luovuutta vaikka muille jakaa - ja sitähän hän tekikin.
PoistaTurkka oli nuorena loistava.
VastaaPoistaNäin hänen ohjaamansa näytelmän Runar ja Kyllikki joskus 1975 Kouvolan teatterissa, kun olin juuri tutustunut Untoon ja hän halusi minun näkevän hyvää teatteria kotikaupungissaan. Tämä näytelmä ei kuitenkaan ollut Kouvolan teatterin esittämä, vaan vierailunäytäntö, olikohan Kotkasta.
Turkka kävi kumartamassa lavalla, voi mitkä leiskuvat silmät!
Harmi, että hänellä meni lopuksi mielenterveys ennen fyysistä terveyttä. Hänellä olisi hyviä aiheita jonkun toteutettavaksi.
Olen joskus silmäillyt tätä kirjaa.
Turkalla oli myös lyhyen aikaa talk show televisiossa poikansa Juhan kanssa. Muistelen, että se ei ollut kovin onnistunut.
Hänellä oli paljon lahjakkuutta selvästi, mutta samalla hän oli vaikea ja vaativa persoona. Sen on ymmärtänyt monesta jutusta. Ja kyllä niissä opetusmenetelmissä oli paljon vastenmielistä, mitä nyt on lukenut noiden näyttelijöiden muistelemisia. Esimerkki tämmöisestä taiteilijanerosta hulluuden rajamailla kait. Jotenkin tulee mieleen, että häntä myös ehkä ymmärrettiin aika paljon väärin johtuen hänen tavastaan ilmaista itseään.
PoistaAikeissa on jossain vaiheessa elämäni loppupäiviä lukea vielä tätä Turkkaa, mutta juuri nyt en ennätä. Uskon että tykkään, olenhan itse noita klaavasarjan hemmoja.
VastaaPoistaVai että klaavasarjan hemmoja:) Kuten Turkka hyvin mietiskelee, eiköhän tässä yksi ja toinen, enimmäkseen olla jotain muuta kuin miltä se kruunapuoli näyttää.
Poista