Sun asiaproosa on kyllä erinomaista, kunhan ei tarvi ajatella samoin! (JS). Kiitos samoin. Ehkä joskus olisi hauska vaihdella näitä vääriä ajatuksia (KE)
Professori kosmologi Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi keskustelevat isoista aiheista. Keskustelu tapahtuu kirjeitse, mutta ennen kuin on teoksen loppuun päästy, he illastavatkin yhdessä Italiassa. Vatikaani ja katolinen kirkko on yksi aiheista. Enqvistiä ja Saarikiveä yhdistää usko tieteellisen tutkimuksen merkitykseeen, mutta erottaa käsitys tiedon luonteesta, uskonnosta ja edistyksestä, muun muassa. Heidän on myös vaikea muuttaa käsitystään - ehkä se ei ollut edes tarkoitus. Eikä edes yllättävää, aikuisena useimmilla taitavat isot elämänkatsomukselliset ajatukset olla lukkoonlyötyjä. Masentavaa oikeastaan. Lopputuloksena on joka tapauksessa helppolukuinen ja kiinnostava oppineiden ajatustenvaihto rikastettuna kummankin oman alansa asiantuntemuksella, kipakoillakin kommenteilla ryyditettynä.
Teemoja, isoja teemoja riittää. Mikä on edistystä? Onko edistys sitä, että pienet kielet, kuten friulin kieli Italiassa, kuolevat pois vai onko se merkki taantumisesta? Ovatko gravitaatioaallot merkityksellisiä ihmisille noin niinkuin laajalti, vai ovatko ne vain pienen kapeakatseisen kosmologiporukan intoilua? Toimiiko uskonto pikemminkin kehityksen jarruna ja onko sen historia täynnä verenvuodatusta joka vain jatkuu - vai on se sittenkin enemmän lohduksi ja avuksi? Ovatko fysiikan tähänastiset tiedot muuttumatonta totuutta vai ovatko ne sittenkin käsitemaailman ominaisuuksia? Jos epäilee fysiikan tuloksia, pitääkö silloin epäillä kaikkea? Oliko keskiaika pimeä, vai jotain ihan muuta? Yllättäen Enqvist & Saarikivi löytävät toisensa keskiajan mainetta parantaessaan. Sytyttivätkö päinvastoin skolastikot keskiajalla valon, jonka ylistetty renessanssi samensi?
Entä se Jumalan olemassaolo, josta Saarikivi on vakuuttunut. Enqvist ei kiellä toisen tunnekokemusta, mutta verrattuna Marsin olemassaoloon niin toinen näistä ei ole tunnekokemus. KE: Jos ilmoitat minulle, että Jumala on olemassa, vastaan kuten Rhett Butler Tuulen viemää-romaanin elokuvaversiossa Scarlett O'Haralle: "Frankly my dear, I don't give a damn". Saarikivi todistaa, että kuten näkymättömät Pokémonit ovat harrastajille olemassa, samoin on Jumala. Uskonnollisuus on hänelle inhimillisyyttä, se näkyy politiikassa, ideologioissa, tieteessä, taiteessa. On mahdotonta rajata sitä, se on kaikessa. Enqvist kutsuu itseään pokémottomaksi, peli ei sytytä, mutta ei hän toisten kokemusta vähättele.
Uskonto ja uskonnollisuus erottaa keskustelijat kaikkein selvimmin. He kyräilevät toisiaan epäluuloisina. Saarikiven mielestä luonnontieteilijöillä esiintyy halua redusoida humanistista tietoa ja kokemusta. Enqvist ei myönnä ja kiusaantuu hänelle varatusta arrogantin ja kapea-alaisen tiedemiehen sapluunasta. Silti hän - härnätäkseenkö? - suluissa mainitsee kuoleman herättämistä tunteista, jotka tietenkin ovat pohjimmiltaan sähkökemiallisia reaktioita. Eikö tuo nyt ole hyvä esimerkki redusoinnista?
Uskonto, sen historia, ja uskonnollinen kasvatus edustaa Saarikivelle parasta inhimillisyyttä, rakkautta ja ihmisen näkemistä ihmissilmän tasolta eikä tähtipölyn näkökulmasta. Se on kaikessa ja vain elämää. Tätä väitettä Enqvist käy innolla nylkemään. Onko Saarikiven uskontosapluuna homeopaattisesti liudennettu? Uskonelämän kentältä kun löytyy aika äärimmäisiä rituaaleja, esimerkiksi islamilaisten Ashura-kulkue, jossa miehet läimivät itseään ruoskilla. Tai karismaattisten kristittyjen kaatuilut ja kielillä puhumiset. Onko sekin arkista, kuin Työväenopiston kielikurssi, normipäivä, vain elämää? Raamattu ei Enqvistin mukaan pelasta, se vie mukanaan ja hukuttaa kuin lyijypaino.
Olen puolueellinen lukija, mutta niin kai jokainen, jota teemat kiinnostavat. Olen lukenut Enqvistiä ennenkin. Ja itse asiassa kuullutkin, Art goes kapakka-tapahtumassa vuosia sitten. On niin virkistävää sekä kuunnella että lukea selväkielistä, huumorintajuista, viisasta tyyppiä, joka liikkuu ketterästi sittenkin monilla ihmiselämän alueilla. Minun silmissäni Enqvist kyllä veti pinnat kotiin aika ylivoimaisesti, sekä argumenttien että sanomisen tyylin suhteen. Toisaalta kaikki esille tulleet teemat edellyttivät juuri tätä vastakkaista mielipidettä, Saarikivi nostaa esille uskonnollisen humanistin huolia, joita Enqvist käy tarmolla valaisemaan omasta näkökulmastaan. Nimenomaan näin sen minä luen: hämärä tulee valaistua. Ja loppujen lopuksi: Maailmankaikkeus on myös eräänlainen kirkko.
Loppupäätelmissä molemmat kiittävät toisiaan ja ainakin Enqvist kertoo oppineensa jotain. Lähentymistä toisen suuntaan ei tosiaankaan pääkysymyksissä näytä tapahtuvan tuumaakaan. Näen Enqvistissä joka tapauksessa myös humanistin, kosmologin lisäksi. Hänen tapansa kirjoittaa maailmankaikkeudesta on kaunista, parhaimmillaan kuin runoa.
On säännönmukaisuuksia, on kytköksiä ja korrelaatioita, ja kaiken taustalla aika, joka virtaa ja on kuin maailman hengitystä.
Kirjan luki myös Suketus
Kari Enqvist Janne Saarikivi : Ainoa mikä jää. Keskusteluja siitä mikä on tärkeää.
WSOY, 2017, 237 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti