Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa. Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?
Golnaz Hashemzadeh Bonde syntyi vuonna 1983 Iranissa ja pakeni pikkulapsena perheensä mukana Ruotsiin. Hän valmistui Tukholman kauppakorkeakoulusta ja johtaa perustamaansa ihmisoikeusjärjestöä. Olimme kerran pohjannee paljolti perheen kokemuksiin, ainakin Iranin islamilaiseen vallankumoukseen ajoittuvilta osiltaan.
Viisikymppinen Nahid kuulee lääkäriltä, että hänellä on syövän takia korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Se nostattaa Nahidissa, eronneessa leskessä, aikuisen tyttären Aramin äidissä pelkästään raivoa. Hän rypee itsesäälissä, loukkaantuu kaikesta ja kaikille ja ennen kaikkea tyttärelleen ja miettii myrkyllisiä ystävistään. Kukaan heistä ei saavu ajoissa katsomaan, ei viivy riittävän kauan, ei lakkaa elämästä omaa elämäänsä muualla. Hän ei halua tehdä heille kohtaamistaan helpoksi, päinvastoin. Se ettei lähestyvä kuolema häntä ylevöitä tuntuu sympaattiselta, rehelliseltä ja oikealta. Hänet on petetty eikä hänellä ole aikaa tulla hyväksi ihmiseksi.
Potilaana Nahid on pakotettu paikalleen ja muistoihinsa, perheen ja omaan historiaan ja synnyinmaansa Iranin lähihistoriaan. Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni, hän aloittaa vaikka epäilee kaikkien kuolevien sanovan tuon latteuden.
Perheessä on seitsemän tyttöä, kaikki koulutettuja ja Nahidkin pääsee lääketieteelliseen. Perheen äiti oli naitettu miehelleen yhdeksänvuotiaana. Hän tulee äidiksi kaksitoistavuotiaana. Perheen tyttäret sen sijaan ovat täynnä suunnitelmia, energiaa ja elämäniloa. Sille saattaa olla selityksensä myös perheen isässä, joka on suufilainen, dervissi, filosofiksi kutsuttu. Opiskelijaystävineen Nahid kiinnittää julisteita Teheranin yöllisillä kaduilla. Kapinahanke, mielenosoitus, jonka uusi shaahin jälkeinen hallinto verisesti tukehduttaa on käännekohta ja merkitsee myös Nahidille suurta menetystä, elämän pituista syyllisyyttä, häpeän ja katumuksen tunteita. Ja pakoa rakastetun ja aviomiehen Masoodin kanssa tekaistuilla henkilöpapereilla. Niin vain tämäkin aviomies, entinen vallankumouksellinen ja tasa-arvoinen kumppani paniikkitilanteessa toteuttaa ns kulttuurinsa tapoja ja päätyy hakkaamaan vaimoaan kun ei muuta keksi.
Nahidin päivät vaihtelevat muistoista sairaalan nykyhetkeen, jossa hän koettelee tyttärensä Aramin ja lääkärinsä sietokykyä kovilla ja katkerilla lauseillaan, miettii pakolaisuutta, kotiseutua, juuria ja omaa osuuttaan tuleville sukupolville.
Luepa joku historiankirja. Mikään ei ole pysyvää. Kaikki katoaa ja maailma muuttuu. Kaiken sellaisen keskeltä sinä olet kotoisin. Sellainen veri sinussa virtaa. Kestää sukupolvia ennen kuin se on vaihtunut. Kestää sukupolvia ennen kuin tuhansien vuosien sodat, kapinat ja kaaokset ovat vaihtuneet ruotsalaiseen rauhaan. Ruotsalaiseen pysyvyyteen.
Naista vaivaa syövän lisäksi vahva syyllisyydentunne perheen tragediasta, kapinayön tapahtumista. Se kalvaa eikä Nahid saa tilaisuutta sopimiseen äitinsä ja muun Iraniin jääneen sukunsa kanssa. Sen sijaan tytär on se, jonka kanssa toivon virettä, rauhaa ja iloakin vielä voi löytyä. Voisiko tyttärestä ja tulevista tulla sellaisia, joilla on juuret, ei sellaisia kuin hän, ei mitään hiekkaihmisiä? Syyllisyyden painoa kasvattaa koko vallankumouksellinen into, sen jälkeen tuli kaaos ja krapula, kadonneita ystäviä, kaikkien ihanteiden tallautuminen sotaan ja väkivaltaan.
Sitä kuvittelee, että jos onnistuu pakenemaan sotaa ja pääsee rauhaan, voi elää paljon onnellisempana. Pitäisi olla paljon onnellisempi, jos on aikoinaan elänyt sylivauvan kanssa kellarissa, putoilevien pommien alla, mutta nyt on puutarhaa ja kirkasta taivasta. Kuvittelee tulevansa onnellisemmaksi, jos ei tarvitse elää puliukkojen keskellä ja kuunnella poliisiautojen ulvontaa. Mutta ei siinä niin käy, en vain tiedä miksi.
Olimme kerran on liikuttava, koskettava ja suorasukainen kuvaus ruotsiniranilaisen naisen kuolinvuoteelta. Nainen on virkistävästi muottiin sopimaton, oikukas ja ailahtelevainen, siis ensinnä ihminen - ja vasta sen jälkeen jotain kansallisuutta, jossakin asemassa jossakin maassa. Samalla romaani on kiinnostava väläys Iranin lähihistoriaan yhden perheen kokemusten valossa, silmin nähtynä, autenttisena. Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa lyhyitä lauseita, kuin hampaiden välistä puristettuja. Aikaa ei ole, ja siksi on keskityttävä oleelliseen. Se on tehokasta, lukija istuu sen vuoteen vierellä.
Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran
Det var vi, 2017, suomentanut Jaana Nikula, kansi Timo Numminen (hieno!)
Otava, 2018, 218 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti