Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on kirjailijan esikoisteos ja palkittu Italiassa Premio Strega-palkinnolla. Luin tämän kirjailijan seuraavan teoksen, Ihmisruumiin jälkeen. Minusta kirjailija on ottanut ison harppauksen tästä ensimmäisestä. Voi olla, että italialaisen komppanian Afganistanin sotaretki kiinnosti myös aihemaailmaltaan enemmän kuin Torinoon, Pohjois-Italiaan sijoittuva ahdistuksen täyteinen rakkauskertomus, mutta ennen kaikkea kirjailijan kertojanote on jälkimmäisessä selvästi rennompi. Henkilöhahmot on kuvattu vivahteikkaasti ja kiinnostavasti, huumoria on löytynyt karseissa olosuhteissa. Alkulukujen yksinäisyydessä ahdistunut noidankehä puristaa joka suunnalta, niin että tekstikään ei minusta hengitä - päinvastoin kuin takakannessa mainostetaan.

Giordano aloittaa niin, että lukija jää koukkuun heti. Pieni tyttö, ankara ja kunnianhimoinen isä, vaativa laskettelukoulu jossain Italian Alpeilla. Toisaalla Mattia, totinen mutta älykäs pikkupoika ja hänen kehitysvammainen kaksossiskonsa Michela, jonka takia  koulukaverien piiri kaihtaa perhettä. Mattia aiheuttaa siskon katoamisen, lopullisen. Se taakka on niin rankka, että Mattia päätyy ajan kuluessa viiltelemään itseään. Näistä kahdesta, Alicesta ja Mattiasta kehkeytyy romaanin pääpari, eri syistä ulkopuolisiksi jääneet nuoret, joille yksinäisyys ja erilaisuus on normaalitila. Muunlainen seurustelu - kavereiden kanssa hengailu tai bileet - on poikkeus. Mattia edustaa oppikirjaesimerkin omaisesti erityislahjakkuutta, joka ennen ihmiskasvoja näkee ympäristössä erilaisia matemaattisia säännönmukaisuusilmiöitä, on hyvin kömpelö ihmisten kanssa yleisesti ja tyttöjen kanssa erityisesti.  Alice kantaa mukanaan lasketteluturman vammaa eikä onnistu pääsemään mukaan suosittujen tyttöjen porukoihin. Silloin kun se näyttää onnistuvankin, kaikki paljastuu tarkkaan suunnitelluksi kiusaamiseksi. Alice kehittää hiljalleen anoreksian. Alicen ja Mattian tähtien radat näyttävät lähestyvän toisiaan. Vaikeuksista huolimatta heillä on sanatonta yhteisymmärrystä. Mutta uskaltavatko he luottaa siihen, että toinen ajattelee ja tuntee samoin? Kaikkien rakastuneiden ikuinen kysymys.

Uskottavasti Giordano pyörittelee nuorten valintoja ja kohtaamisia, ajatuksia ja tunteita samoin kuin heidän kohtaamiaan muita, heistä kiinnostuneita. Siitä huolimatta mielenkiintoni alkoi vähetä loppua kohden. Alkoi ärsyttää tuo Tuulen viemää-tyyppinen asetelma, jossa pari jatkuvasti jättää tarttumatta toisen heittämään liaaniin tai pelastusrenkaaseen ja sen sijaan mätkähtelee tyhjään ja jatkaa omaa polkuaan, yksin ja onnettomana. Päähenkilöt ovat niin tottuneet fyysiseen itsekidutukseen, että henkinenkin itsekidutus tuntuu oikealta valinnalta. Vai onko sittenkin yksinäisyys kummallekin tutumpaa, sitä ominta, kuin toisen läheisyys kaikkine vaivannäköineen, riippuvuuksineen?

Alicen anoreksia ja Mattian oirehtiminen etenevät kuin oppikirjassa. Yksinäisyys yhdistää heitä, mutta voiko se ketään yhdistää? Alkulukujen yksinäisyys on minusta ikävä nimi romaanille enkä olisi siihen tarttunut, ellen olisi lukenut Ihmisruumista - yhtä karseasta nimestä huolimatta. Alkuluvut kuvaavat sekä yksinäisyyttä että Mattian matemaattisesti orientoitunutta persoonaa. Nimi on kuulemma kustantajan valitsema ja sen perusteella näyttää, että kirjasta on markkinoinnissa haluttu antaa 'vaikeampi' vaikutelma kuin mitä se itse asiassa on. Se ei ole ollenkaan vaikea, vain hieman pitkäveteinen, kun annetut asetelmat alkavat selvitä ja tyypit jatkavat yksinäisten kehiensä kiertämistä.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
La solitudine dei numeri primi, 2008, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2010, 298 s