Sally Salminen: Min amerikanska saga

En ihmettele, että Juha Hurme aikoi seuraavaksi suomentaa Sally Salmisen Min amerikanska sagan. Sen hän mainitsi viime vuonna Turun kirjamessuilla. Silloin Hurme oli messuilla puhumasta uudesta suomennoksestaan Sally Salmisen ensimmäisestä romaanista, maailmanmaineeseen nousseesta Katriinasta. Luin Katriinan joskus parikymppisenä tai ehkä vielä nuorempana. Joka tapauksessa en muista siitä mitään. Tämän muistelman luin nyt Hurmeen hehkutuksesta innostuneena. Ja kyllä kannatti!

Min amerikanska sagan Sally Salminen kirjoitti yli 60-vuotiaana. Se on muistelma kuusi vuotta kestäneestä ajanjaksosta hänen elämässään, vuosista 1930-36. Kirja on kiehtova, hauska, jännittävä ja monipuolinen kuvaus nuoren naisen radikaalista elämänmuutoksesta. Sitä oli muutto vaatimattomista oloista yhtenä monilapsisen kalastajaperheen tyttärenä, Ahvenanmaan saaristosta New Yorkiin. Samalla se on myös kertomus siitä, kuinka palkittu romaani Katriina syntyi ja Sallysta tuli kirjailija. Sally Salminen kirjoittaa muistelmansa jo kokeneen kirjailijan tyylikkyydellä, selkeästi mutta intensiivisesti, muistoihin eläytyen. Monet omat muistiinpanot, kirjeenvaihto ja lehtileikkeet tuovat ajan lähelle.

Moni muukin lähti köyhästä Suomesta siirtolaiseksi Amerikan ihmemaahan, 24-vuotias Sally lähti yhdessä siskonsa Ailin kanssa. Veli Albin oli jo aiemmin lähtenyt ja jatkoi myöhemmin Australiaan. Eikä siirtolaisuus tietenkään merkinnyt välttämättä helpompaa elämää, päinvastoin. Sallyn ja siskonkin raadanta alkoi samoin kuin monen muun eurooppalaisen köyhän - saksalaisen, irlantilaisen, britin tai ruotsalaisen -  Lexington Avenuen työnvälitystoimistoista, joista he löysivät helposti keittiöapulaisen, piian, kotiapulaisen, kokin tai kokin apulaisen paikkoja ja asunnon komeron kokoisista huoneista, usein kellarikerroksessa jonkun varakkaan madamen palveluksessa. Elintaso oli kuitenkin Yhdysvalloissa niin paljon Eurooppaa korkeampi, että kaikkein alimmillakin palkoilla pystyi maksamaan kolme Atlantin ylitystä tänä aikana, kun ensimmäiseen Suomesta Amerikkaan piti ottaa lainaa, edeltävästä työstä huolimatta. Ja vielä "paremmissa" töissäkin olleena, kuten kirjailijan tapauksessa.

Sally Salmisen muistelmat koostuvat siis monenlaisista pesteistä, erityisen tarkkanäköisista ja mehukkaista kuvauksista noista herrasväen edustajista ja heidän henkilökunnastaan. Köyhän naisen yhteiskunnallinen näkökulma on olosuhteiden takia kriittinen, samalla kun hän jatkuvasti vertaa amerikkalaisen 'mahdollisuuksien maan' olemusta (icke-demokrati) eurooppalaiseen. Ironiaa oli siinä, että täysin epäpoliittiset ja viattomat nuoret naiset saivat "tartunnan" kommunisteilta vasta täällä vapauden ihannemaassa. Maahanmuuttajat seurustelivat omissa yhdistyksissään ja eräs oli nimeltään The Scandinavian Workers' Athletic Club. Tuolloin elettiin aikaa ennen epäonnistuneita sosialismivaltioita ja aatteella oli houkutusta työläisten keskuudessa. Salmisen sisarusten lähipiirissäkin oli Neuvostoliittoon matkanneita idealisteja, jotka sentään pääsivät palaamaan. Eivät joutuneet kokemaan Ikitie-elokuvassa kuvattuja kohtaloita.

Sally itse oli vakaasti päättänyt jäädä Amerikkaan. Hän ei halunnut perheenäidin tai avioliitosta riippuvaisen naisen elämää. Hän opiskeli kieltä kirjekursseilla, kirjoitti runoja, joita sai julkaistua Domestic Workers' News-nimisessä lehdessä. Hän suunnitteli mm 'Yes Madam'- nimisen runon, jossa madamen kaikkiin oikkuihin palvelija vastaa nöyrästi ja runo loppuisi viimeiseen huudahdukseen 'No, Madam!. Amerikkalaisille työnantajilleen heitä, kotiapulaisia ja keittiöapulaisia, ei ollut olemassa, heitä ei nähty ihmisinä. Sally vertasi mustia ja valkoisia köyhiä  ja piti mustiin kohdistunutta suoraa julmuutta helpompana kestää kuin sitä julkilausumatonta halveksuntaa, olemattomaksi ja näkymättömäksi tekemistä, jota hänen mielestään valkoisen köyhän elämä oli. Jos ei elämä olisi kääntynyt toiseen suuntaan myöhemmin, Sally Salminen päätteli, että pelkästään ne loukot, häkit (bur), joissa joutui asumaan ja niiden vaatekaapit rautalankahenkareineen olisivat lopulta sytyttäneet hänessä hehkuvan vihan yläluokkaa kohtaan ja saaneet hänet haaveilemaan vallankumouksesta.

New Yorkin kaupunki oli nuorelle naiselle silti lumoa täynnä, sen metro ja ihmisten vyöry kaikkine ilmeineen ja äänineen kiehtova, ja kun siellä oppi kulkemaan se oli iso askel maailmankansalaisuuteen. New Yorkin museot ja antikvariaatit tulivat Sally Salmiselle tutuiksi. Hän luki kaikkea History of Egyptista Torch of Lifeen, joka oli 'en introduktion till det erotiska livet' ja The Story of the World's Literature. New York Timesin sunnuntainumeroista hän löysi aina uutta opiskeltavaa. Tämä intellektuelli elämä teki hänestä kuitenkin myös yksinäisen, hän ei omasta piiristään löytänyt ketään, jonka kanssa olisi sitä voinut jakaa ja hän päättelikin, että hänet oli tarkoitettu elämään elämänsä yksin. Samoin hän kaipasi rakastettua, sitä ei niistä poikaystävistä tullut, joita sentään oli.

Parhaimmillaan Sally Salminen on psykologisen tarkkanäköisessä ihmiskuvauksessaan. Eräs työkaveri oli skotti neiti Juniper, jonka mielipuuhia oli sepittää lauluja lähipiiristään ja heidän nimistään:
Of all the girls that are so smart
There's none like pretty Sally;
She is the darling of my heart,
And she lives in our alley.

Sally Salmisen elämään muutos tuli ensimmäisen häntä ihmismäisesti kohdelleen työnantajan luona. Hänelle jäi aikaa ja energiaa kirjoittaa iltaisin, polvillaan sängyn vieressä, kynttilänvalossa, romaaninsa Katriina. Isäntäväki oli sisar ja veli, köyhtynyttä aristokraattista sukua, joilla oli kovat puheet - kaikki oli lopulta presidentti Rooseveltin syytä - mutta lempeä käytös. John Maizen, veljen, ei mitenkään hyvin menestyneen osakemeklarin luonnehdinta on niin hauska ja osuva kuvaus että se toimii näytteenä Sally Salmisen tyylistä. Miehellä oli rutiinina pestä itse talvikalsonkinsa sunnuntaisin ja tepastella kuivumista odotellessaan silkkitakissa - mikä kaikki huvitti Sallya.

Medan den torkade, spatserade han i den långa korridoren, var inne i alla rum i tur och ordning och kände på möbler och klockor och tavlor. Till slut var han ute i köket och frågade:
- Sally, is here anything to fix?
Jag gömde mitt leende i skåpet, ur vilket jag tog en stekpanna.
- Yes, Mr. Maize, this pan has a loose handle.
Han sken upp och grep pannan. - You just give it to me, I'll fix it.
Så gick han in i matsalen. Där satt han i sin gamla orientaliskt mönstrade sidenrock och arbetade. I kistan fanns verktyg och locket var arbetsbänk. En trevlig atmosfär, en stämning av lycka strålade ut från honom och rummet.

Kun Katriina sitten tuli valmiiksi ja vielä sopivaan saumaan, skandinaaviseen romaanikilpailuun ja voitti sen, elämä muuttui kertarysäyksellä. Sata vuotta sitten sähkösanomat kuljettivat uutisia kuitenkin nopeasti ja Sally Salminen joutui pyöritykseen kuin lastu laineilla. Hänestä tehtiin tuhkimotarina: "Cinderella, whose other name at the moment happens to be Sally Salminen, hung up her apron."

Menestyksen tultua Sally vielä vertaili reaktioita Amerikassa ja Skandinaviassa. Hän totesi, että amerikkalaiset iloitsevat helpommin toisen menestyksestä, ilman kateutta, koska se on todiste siitä, että menestys on jokaiselle mahdollista. Toisaalta hän oli huomannut samalla sen amerikkalaisen unelman todellisuuden, josta hän ei pitänyt: ihminen ei ennen tuota rahalla mitattua menestystä ollut minkään arvoinen. För mig är detta en falsk uppfattning om verklig respekt för individen och hennes värdighet. 

Sally Salminen: Min amerikanska saga
Holger Schildts Förlag, 1968, 339 s