Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia

Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.
                                                                                                                                   Lydia Davis

Yhtä juhlaa on lukea Lucia Berlinin novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja. Tämä teos on eräs niistä, joita on näkynyt blogeissa siinä määrin, että hangoittelin vastaan. Kun tämä on jo niin nähty, muka, jo lukematta. Ei voi mitään. Lucia Berlin vie tätä pässiä narussa, mutta helpommin. Semmoinen kirjoittava lumooja hän on.

Maantieteen takia hänestä tulee mieleen sekä Raymond Carver = pohjoisamerikkalaiset pikkukaupungit, itsepalvelupesulat, baarit, ensiapuasemat, takapihat ja kadut ja katujen tyypit että Clarice Lispector = eteläamerikkalaiset kaupungit, niiden kukkien ja mausteiden tuoksut, meren kuohu, syvät värit ja intohimot, sydämen syke, sangre. Lucia Berlin on nuo molemmat yhdessä ja vähän vielä lisää; jokainen novelli on tiivistetty romaani. Kertomuksia ja aiheita riittää vaikka muille jakaa. Kai hän niitä jakoikin, esimerkiksi kirjallisuuden professorina University of Coloradossa.

Ennen kaikki Lucia Berlinistä tulee mieleen se mm Erno Paasilinnan sanomaksi väitetty lause, että kirjailijaksi tullakseen on elettävä kirjailijan elämä. Lause sisältää kuitenkin semmoisen tarkoitushakuisen pyrkimyksen, jota ei taas Lucia Berlinin elämästä noin nopeasti luettuna löydä, johtuen lapsesta saakka liikkuvasta perhe-elämästä ja ilmeisesti alkoholin synnyttämästä kaoottisboheemista tunnelmasta. Moni lähipiiristä näkyy ryypänneen rankasti. Kokoelman lopussa käydään lyhyesti läpi kirjailijan elämäkertatiedot. Hän oli paitsi lahjakas kirjoittaja myös alkoholisti ja neljän lapsen äiti, joka lopulta kampesi niskalenkillä alkoholinkin. Kaunis nainen oli kolmasti naimisissa. Kannen kuvan perusteella hänessä on ripaus Elizabeth Tayloria. Synnynnäisen skolioosin takia hänen piti käyttää välillä metallista korsettia. Siitä taas tuli mieleen Frida Kahlo. Niissäkin maisemissa liikutaan. Enemmän silti Yhdysvaltojen puolella, New Mexicossa, El Pasossa.

Lucia Berlinin monet eri ammatit näkyvät myös: kouluajan jälkeen - josta myös on kokemuksia novelleissa - hän tekee tarkkaa jälkeä paitsi siivoojana, lääkärin apulaisena, puhelinvaihteessa, sairaanhoitajana ja opettajana. Tarkka jälki tässä meinaa terävää havainnointia: tyyppien ja henkilösuhteiden, puheen, dialogin ja tarinoiden, ulkoisen olemuksen ja sisäisen mielentilan, tunteiden ja tilan, esineiden ja interiöörien, luonnon, eläinten, värien ja tuoksujen välittämistä. Ja näiden kaiken kattavien huomioiden päälle valuu huumori, musta, sarkastinen mutta lempeä. Ennakkoluulot, niitä Lucia Berlin ei tainnut pahemmin kantaa mukanaan, mutta lukijan vastaavat pölytetään ja tuuletetaan kunnolla. Eikä kirjoittaja nosta itseään minkään yläpuolelle tai ulkopuolelle, hän on siellä mukana,  minä-kertojana, esimerkiksi palomiehistä ja pienistä jockeymiehistä pitävänä hoitajana.

Minä lohdutin häntä kuin hevosta. Cálmate, lindo, cálmate. Despacio... despacio. Hissukseen, hissukseen. Hän rauhoittui siinä sylissä ja korskahteli hiljaa. Minä silitin hänen kaunista selkäänsä. Se vavahteli ja kiilsi kuin nuorella varsalla. Se oli ihanaa.

Tai hän on Carlotta katkaisuasemalla Oaklandissa.

Willie sanoi, että hän oli tykännyt Euroopasta, koska siellä valkoihoiset olivat rumia. Carlotta ei ensin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta tajusi sitten, että yksinäiset juopot näkevät ihmisiä yleensä vain televisiossa. 

Kaikki elämän värit näkyvät näissä novelleissa, sillä niissä on kaikki. Kouluajoista katkaisuasemien kauhuihin - ja riemuihin. Juopuneesta hammaslääkäri-isoisästä aborttiklinikalle ja mustalaisen hyvään kuolemaan. St Josephin koulu antaa aihetta pohdiskella lasten psykiatrisia ongelmia. Siis minusta psykiatrit keskittyvät aivan liian paljon kantanäkyyn ja preoidipaaliseen kypsymättömyyteen ja jättävät kokonaan huomiota traumat, joita aiheuttavat koulu ja muut lapset - julmat ja häikäilemättömät lapset.  Lucia Berlinin vertaukset iskevät suoraan suoneen, ei mitään löysää pyöritystä. Koristeköynnös on kuin juopuneen naisen hartiahuivi.

Tiesittekö että siivojat varastavat? Eivät sellaista, mistä työnantajat hermoilevat. Meidän hermoillemme käy turhan tavaran paljous. Rouva Jessel esimerkiksi tilasi ruokaa ja aina uuden seesamisiemenpurkin. Niitä oli viisitoista ja lisää tuli. Tämän siivoojan käynnin jälkeen niitä oli neljätoista.

Jos haluaisit nyt lähteä matkalle, mutta raha tai aika tai ilmastosyyllisyys estää, Siivoojan käsikirja on varteenotettava vaihtoehto. Pääset syvänmeren sukellukselle, vaikka et ikinä uskaltaisi. Pelkäätkö hammaslääkäriä? Lue, kuinka tyttö vetää hammaslääkäri-Papan hampaat yksitellen Papan neuvoessa, apuna desinfiointiainetta, hajusuolaa ja pullo viskiä. Sen jälkeen hammaslääkärissä käynti näillä leveyksillä on pikkujuttu. Rakkauden muistot lämmittävät. Pahan aivohalvauksen läpikäynyt diabeetikko voi pippurisilmineen, pilkesilmineen tuoda jonkun toisen mieleen. Ja kun potilas sen vaistoaa, ja soittaa ikuisen lemmen kelloaan yöt läpeensä, se on sekä haikeaa että maagista.

Novellikokoelmassa on elämäkertatietojen lisäksi Lydia Davisin alkusanat ja Stephen Emersonin johdanto. Molemmat täydentävät hyvin kokoelmaa, ja osoittavat, kuinka kiitollisia nuo hänen ystävänsä ja lukijansa ovat siitä, että kirjailija sittenkin sai ansaitsemansa maailmanlaajuisen huomion, vaikkakin vasta vuonna 2015, kun tämä kokoelma postuumisti julkaistiin. Sitä ennenkin hän oli Yhdysvalloissa pienten piirin arvostama mestari, kerrotaan etuliepeessä.

Matka Lucia Berlinin seurassa kiertää maailmaa, monessa sfäärissä. Ainakin suomalaiselle lukijalle taatusti eskapistista lukemista mutta tästä maailmasta. Voisiko enempää toivoa?

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia.
A Manual for Cleaning Women: Selected stories 2015, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2017, 293 s