Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Kaunokirjallisuus avartaa maailmaa ja lisää empatiaa. Totta se on. Kaukana Suomessa, kaukana Algeriasta, lukija voi kokea suurta myötätuntoa kotinsa, kielensä, koko siihenastisen elämänsä menettänyttä vanhenevaa kabyylimiestä kohtaan. Mikä kabyyli? Se on eräs Algerian vanhoista berberiheimoista, jotka asuttivat aluetta, nykyistä Pohjois-Algeriaa jo ennen arabien maailmanvalloitusta.

Ranskalainen Alice Zeniter kertoo Unohtamisen taidossa oman algerialaistaustaisen sukunsa riipaisevan tarinan. Tarina on oikeastaan saumatonta jatkoa eurooppalaisen kolonialismin historiaan, jota lähiaikoina lukemani Tappakaa ne saatanat kuvasi etäämpää ja pidemmällä valotuksella. Vuonna 1986 syntynyt kirjailija palaa romaanissa perheensä ja sukunsa kokemuksiin, aikaan ennen Algerian itsenäistymistä, sisällissotaan ja sotaan ranskalaisia vallanpitäjiä vastaan. Kirjassa puhutaan sekä maansa menettämisestä että sen unohtamisesta. Romaanin alkuperäinen nimi on menettämisen taidosta, mutta suomennos unohtamisesta. Molemmista on puhe.

Pariisilainen Naïma, galleriassa työskentelevä, moderni kolmekymppinen nainen on kirjan varsinainen kertoja nykyajassa, vaikka ensimmäisessä osassa päähenkilö onkin isoisä Ali, sitten isä Hamid, ja vasta kolmannessa Naïma itse. Hän kertoo isoisänsä Alin ja isänsä Hamidin tiestä kotiseutunsa oliivipuulehdoista Ranskan vankileirejä muistuttaviin olosuhteisiin ja lopulta Ranskan muslimienemmistöisiin lähiöihin, joista nykyään lähinnä uutisoidaan terroristihautomoina.

Yhtä suuren haavan kuin itse sota tekee sodan kaaokseen leikkaama viilto: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Kuka on sankarillinen mujahedin, kuka petturi, yhteistoimintamies, harki? Terroristi vai vapaustaistelija? Harkeiksi kutsuttiin ranskalaisten apujoukkoihinsa värväämiä algerialaisia. Asetelmat vaihtuvat sodassa. Ranskassa pied-noirit, Algerian ranskalaiset ovat itseoikeutettuja kansalaisuuteen ja ihmisen elämään, mutta muiden, aiempien ystävien kohdalla ovet sulkeutuvat. Isoisä Ali on entinen sotaveteraani, ranskalaisten mukana jo natseja vastaan taistellut. Nyt hänestä tulee molempien tahojen hylkimä. Nöyryytystä täydentää vaurastuneen ja vahvan patriarkan aseman menetys perheen ja suvun silmissä. Voittajasta tulee häviäjä.

Sitä on itsenäisyyssota: väkivaltaan, johon on syyllistynyt pieni, tavallisesti aivan itsekseen jossakin kellarissa, luolassa tai metsän perukoilla järjestäytynyt vapaustaistelijajoukko, vastataan lähettämällä ammattilaisarmeija kiiltävine tykkeineen tappamaan vapaapäiväänsä viettäviä siviilejä.

Nuori kirjailija kirjoittaa ihailtavan vahvasti ja eläytyvästi isoisänsä aikaisesta, itselleen vieraasta maasta, jonne isoisä Ali kaipaa ja jonka isä Hamid yrittää unohtaa ja vaieta olemattomaksi. Maa ja menneisyys salaisuuksineen kiinnostaa Naïmaa sitä enemmän mitä vähemmän hän saa irti heistä, jotka sieltä lähtivät tai pakotettiin lähtemään.

Romaani jakautuu kolmeen osaan: Isän Algeria, Kylmä Ranska ja Pariisi on yhtä juhlaa eikä jännite putoa missään vaiheessa. Vuosi 1962 on tärkeä jakaja ja sen perhe yrittää myöhemmin pitää piilossa. Kun on silloin poistunut Algeriasta, se kertoo keihin on sodan aikana kuulunut. Maahan jääneillä voi olla monta syytä vihata ja pelätä noita ihmisiä, entisiä naapureita, joiden maille ja taloihin uudet asukkaat ovat asettuneet. Ranskalaiset taas mielellään unohtavat heidän panoksensa. Ranska ompelee suunsa kiinni piirittämällä vastaanottoleirit piikkilanka-aidoin. 

Raastavinta on lukea kuvausta perheen vanhempien toivottomuudesta, kielen ja muun yhteisen katoamisesta. Lapset kasvavat ja oppivat uuden maan tavoille, mutta vanhemmat jäävät neuvottomina ulkopuolisiksi.

Puhuessaan vanhemmilleen he tietävät amputoivansa pois kokonaisen uuden kypsemmän elämän ja heistä tulee taas pikku kabyyleja. Heidän aikuistumiselleen ei ole keskusteluissa sijaa, koska arabia ei seuraa heitä tähän aikaan ja ranska sulkee heidän vanhempansa ulkopuolelle.

Ihmeellisen luontevasti Zeniter maalaa romaanistaan yhä täyteläisemmän sukutarinan. Edellisen sukupolven mykkyys on katkaisemassa yhteyden menneeseen lopullisesti. Sitten tapahtuvat Pariisin terroristi-iskut ja lisääntyvä fokus maahanmuuttajiin saa oman taustan valaisemisen tuntumaan entistä tärkeämmältä Naïmalle.

Kuvaus nyky-Algeriasta näyttää, että tämäkin meillä uutisissa vain taistelevien terroristijoukkojen näyttämönä esitetty maa on monikasvoinen. Tizi Ouzoun maakunta, jonne Naïman matka juurille vie, on vapaamielisempää seutua kuin pääkaupunki Alger, naiset kulkevat paljain säärin, hunnuttomina ja huivittomina, istuskelevat baareissa ja kinastelevat miesten kanssa politiikasta.

Unohtamisen taito on ajankohtainen teemoiltaan, nyt ja ilmeisesti aina. Sodat ja sisällissodat rikkovat koteja ja ihmisiä, ampumahaavojen jälkeen on parannettava henkiset arvet, mutta koti-ikävä jää, karjalaisille yhtä lailla kuin algerialaisille tai syyrialaisille. Kuinka parantua menetyksestä, jatkaa elämää, löytää itsensä ja kotinsa uudelleen? Mikä on seuraavien sukupolvien tapa kohdata historiansa, itsensä?

- Niillä, joista puhun, ei silti ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin yrittää revetä kahteen suuntaan. Kun he syntyivät, Algeria sanoi heidän olevan algerialaisia, koska heidän vanhempansa ovat, ja Ranska sanoi heidän olevan ranskalaisia, koska he syntyivät Ranskan maaperällä, joten he istuivat koko elämänsä virallisestikin kahdella tuolilla, mutta sinä...älä ala esittää algerialaista, jollet aio palata Algeriaan. Mitä hyötyä siitä olisi?

Paikoitellen kielessä kiemurtelee turhan pitkiä lauseita, jotka maistuvat hitusen kömpelöiltä. Viimeiset kaksi vuotta hän on maannut lähinnä Christophen kanssa. Kammottava verbi rakastelulle, huh. Eikö raamatussa puhuta makaamisesta? Abraham makasi Saaran tms. No nämä ovat pikkuriikkisiä kauneusvirheitä loisteliaassa kertomuksessa

Nuori nainen on kirjoittanut mahtavan romaanin painavista aiheista. Ja kuinka kevyen ja vaivattoman tuntuisesti hän tarinaansa kuljettaa, se ei lakannut hämmästyttämästä. Unohtamisen taito on sivistävä sukusaaga historian kautta tähän päivään. Lukemisen juhlaa.

Alice Zeniter: Unohtamisen taito
L'Art de perdre, 2017, suomentanut Taina Helkamo
Otava, 2019, 569 s