Emma Vepsä: Tie Teheraniin. Peukalokyydillä Iraniin

Luulin, ettei liftaus enää nykyään ole sellainen nuorison tai muuten seikkailunhaluisten, ei niin varakkaiden tapa matkustaa kuin 60-luvulla, ennen interreilaamista. Eikä se ehkä olekaan, mutta tälläkin alueella on tapahtunut vahvaa erikoistumista kuten kaikissa 'lajeissa'. Niitä ekaa kertaa Berliiniin tai Pariisiin liftaamalla menijöitä ei välttämättä ole niin paljon, mutta sen sijaan näyttää löytyvän näitä ultraliftareita, sellaisia kuin Emma Vepsä, jolle kaikki mantereet tai mikä maa hyvänsä on mahdollinen matkustuskohde, ja nimenomaan liftaamalla.  Lentämisen hän Tie Teheraniin -kirjan mukaan lopetti vuonna 2016.

Kolmekymppisen naisen kaksi kuukautta kestäneen matkan reitti Persianlahden Quesim-saarelle kulki Tallinnasta Latvian, Liettuan, Valko-Venäjän, Ukrainan, Transnistrian, Moldovan, Romanian ja Bulgarian kautta Turkkiin, jonka pohjoisrantaa myöten reitti jatkui Iranin puolelle Teheranin ja Persepoliksen kautta aina Persianlahden rannalle. Teheran oli alkuperäinen päämäärä, mutta Iran osoittautui liftarille odotuksia sujuvammaksi.

Ei liene mikään sattuma, että EV valitsee reitikseen juuri itäisen Euroopan ja matkan Turkkiin ja Iraniin. Hänen missionsa on osoittaa vääriksi yleiset ennakkoluulot ja pelot näitä maita kohtaan ja todistaa, että ihmiset ovat kaikkialla enimmäkseen ystävällisiä ja auttavaisia kun heihin vain luottaa, on itse avoin ja maasta ja kohtaamastaan kiinnostunut. Varsinkin diktatorisissa maissa hän on havainnut suurta avuliaisuutta ihmisten kesken, ja päättelee sen johtuvan nimenomaan siitä, että kun valtiovaltaan ei voi luottaa, on välttämätöntä tukeutua muihin ihmisiin. Järkeenkäypää.

Teesinsä EV osoittaa todeksi enemmän kuin hyvin matkallaan ja myös sen, että ihmistuntemus matkalla kasvaa niin, että ne pari negatiivista kokemusta jotka tällä lukemattomien rekkakuskien, miesten, naisten ja perheiden kyydissä vastaan tulivat, hoituivat parempaan vaihtamalla. Toinen syy tälle reittivalinnalle on ilmeisesti se, että itäisen Euroopan maat ovat köyhempiä ja siksi liftareihin ollaan edelleen tottuneita, myös Turkissa ja Iranissa (pohjoisosassa varsinkin) - mikä oli yksi monista yllätyksistä itselleni (ennakkoluuloinen minä). Liftarit tietävät varsinkin Iranin erityisen vieraanvaraiseksi maaksi - sekin maine osoittautuu oikeaksi.

Liftarinkin apuna on nykyään moni it-sovellus, kuten Hitchwiki ja sohvasurffausverkosto etc kontaktiryhmät, joilta saa vinkkejä ja apua matkan tekoon. Ja myös tapaamisia matkan varrella. Liftaaminen on sosiaalista puuhaa, ja ymmärsin, että yksinolo uudessa kaupungissa ei konkariliftaajaa missään nimessä ahdista vaan on kaivattua rauhaa kontaktien täyteisen päivän jälkeen. Varsinkin kun kielimuuri on toisinaan vaivalloinen ylitettävä. Muitakin nykyaikaisia keksintöjä on mukana, kuten aktiivihiilellä lämpiävät kädenlämmittimet ja avaruuspeite, foliosta. Nuo olivat alkumatkasta tarpeen.

Monenlaisia tyyppejä tulee vastaan paitsi maantien varressa myös hostelleissa, kuten Ukrainassa amerikkalainen vaimonshoppaaja, joka oli viettänyt Kiovassa jo useita tuloksettomia viikkoja How to find a Russian/Ukrainian wife -oppaansa kanssa. Kauan liftanneilla on verkostonsa ympäri maailmaa. Istanbulissa saattaa tavata Lauran, johon on tutustunut Afrikassa ja jonka kanssa yhteista on maa, josta liftauselämä alkoi: Swasimaa.

Pelkääjälle aiheuttaa pelkoa jo liftaamisesta lukeminen. Ei vain se että nuori nainen hyppää muitta mutkitta kolmen tuntemattoman miehen seuraksi autoon, tai rekkaan, myös tällainen tilanne: hän istuu rekassa Ismetin vieressä jossain Turkin sumuisella vuoristotiellä ja ajaja seuraa tarkemmin puhelintaan kuin tietä. Huhhuh! Tai kun ajaja on armoton kaahari ja ajaa yli 200 km/h, jossain Valko-Venäjällä.

Matkakuvaus ei rajoitu vain liftausmatkan ja tavattujen ihmisten raportointiin, vaan EV on kiitettävästi taustoittanut sitä maiden historiaan ja poliittiseen historiaan liittyvillä tietoiskuilla, varsinkin Turkista ja Iranista tulee paljon kiinnostavaa tietoa. Istanbulissa luen Erdoganin ja gülenistien valtataisteluista ja Erdoganin vähittäisestä vallan keskittämisestä, josta meilläkin lehdet ovat paljon kirjoittaneet. Sekä Turkissa että Iranissa liftarilla näyttää olevan yhtenä vaivana liian avuliaat ihmiset, jotka haluavat järjestää hänelle bussi- tai taksikyytejä. Tai poliisi, joka pysäyttää perheen auton, ja liftari laitetaan kyytiin, niin että kumpikaan osapuoli ei välttämättä ole siihen valmis. Puhelin on näppärä tulkkausväline monessa autossa, paitsi tulkkausohjelman kautta myös niin että perhe soittaa englantia taitavalle tutulle.

Nykyään 60 prosenttia Iranin yliopistoista valmistuvista opiskelijoista on naisia. Iranilaiset naiset käyvät töissä, opettavat yliopistoissa ja ajavat autoa - se, että heidät nähdään vain alistettuina, huiveilla ja tšadoreilla verhottuina uhreina ei vastaa todellisuutta, jossa miljoonat iranilaisnaiset ovat erittäin aktiivinen osa yhteiskuntaa. 

Taas törmään yhteen islamiin liittyvään havaintooni: monoteistiset uskonnot ovat monessa samankaltaisia, mutta islamille ei seksuaalisuus tuota sellaista huolta kuin kristinuskolle,  se tuomitsee ja pelottelee synnillä vähemmän. Luen sellaisen yksityiskohdan, että Khomeini kannatti transihmisten oikeutta sukupuolen vaihtamiseen. EV havaitsee joka tapauksessa, että uskonnollisuuden pakottaminen vie ihmisten kesken päinvastaiseen, maallistuneisuus on neljän seinän sisäpuolella tavallista Iranissakin. Huivipakko vie paradoksaalisesti naisten asemaa myös parempaan suuntaan: konservatiivisten perheiden tytöt pääsevät helpommin opiskelemaan.

Iranilaisten suhdetta amerikkalaisiin EV pohdiskelee kiinnostavasti. Meidän uutisistamme välittyy kuva, jossa iranilaiset ovat vähintään yhtä vihamielisiä kuin arabimaat. Iranilla ja USA:lla on kuitenkin pitkä historia shaahi Reza Pahlavin ajoilta ja EV on sitä mieltä että siellä yleisesti suhtaudutaan amerikkalaisiin suopeammin kuin muualla Lähi-idässä. Esimerkiksi syyskuun 11. terrori-iskun jälkeen Iranin johto tuomitsi iskut ja tavalliset iranilaiset järjestivät Teheranissa kynttiläkulkueita iskussa kuolleiden muistoksi. 

Vanhoillinen hallinto Iranissa saattaa joutua katumaan sitä uudistusta, mikä on selvästi tämän shaahin diktatuuria seuranneen diktatuurin ansio: koulutustason parannus kaikille. EV päättelee, että pitkän päälle propaganda ei uppoa hyvin koulutettuun väestöön. Se näkyy jo siinä, että Iranissa on enemmän bloggaajia kuin useimmissa muissa maailman maissa. Siellä Khomeinin perintöä vastustavien ajatukset nyt kulkevat. On todella inspiroivaa lukea iranilaisten naisten vahvasta panoksesta tässä maassa, jonka julkikuva on jotain ihan muuta. Heidän todellisuutensa näyttää tällä hetkellä (EV teki tämän matkan vuonna 2016) olevan hyvin kaukana esimerkiksi Saudi Arabian tilanteesta.

Tie Teheraniin on runsaasti kuvitettu liftarin matkan varrella ottamilla valokuvilla. Ne eivät ole tyypillisiä turistikuvia, vaikka EV myöntää, että häntäkin kiehtovat enemmän esimerkiksi maailman vanhimpiin kaupunkeihin kuuluvan Yazdin sokkelot kuin modernit näkymät Teheranin uusimmista pilvenpiirtäjistä. Myös suuri osa kuljettajista on suostunut kuvattavaksi, mikä antaa kirjalle vieläkin autenttisemman vaikutelman.

Emma Vepsän pelottomuutta ja avarakatseisuutta ei voi olla ihailematta. Samalla en voi olla äimistelemättä tätä epämukavuuden ja monenlaisten vastaan tulevien vaivojen sietokykyä, mitä flunssaisena tien varressa liftaaminen, tuntemattomien ihmisten sohvalla tai vaatimattomissa hostelleissa yöpyminen välttämättä merkitsee . Mutta vaivan palkkana tulee selkeästi jotain erinomaista: omakohtainen tieto ja tuntemus maailmasta, mielenkiintoisia kohtaamisia ja ystäviä yli rajojen.

Tie Teheraniin sen kun parani loppua kohden ja loppuu riemastuttavasti kotimaassa.

Riihimäkeläiset nuoret miehet katsoivat reissussa rähjääntynyttä liftarihippiä ensin hieman epäillen, mutta lupasivat silti kyyditä minut puolivälissä matkaani sijaitsevaan kotikaupunkiinsa saakka. Kymmenen minuuttia heidän autossaan istuttuani - ja pitkästä matkastani Iraniin kerrottuani - taisin kuitenkin saavuttaa heidän luottamuksensa.
"Kuule", sanoi kuljettaja ja vilkaisi minua taustapeilistä, "kyllä me voidaan sinut sinne Kangasalle asti viedä."
"Juu, ei meillä ole mihinkään kiire", totesi kaveri hänen vieressään ja kääntyi hymyilemään minulle olkansa yli.

Pyysin ensi kertaa kustantajalta arvostelukappaleen. Kiitos Atena Kustannus!

Emma Vepsä: Tie Teheraniin. Peukalokyydillä Iraniin
Atena Kustannus, 2019, 278 s