Löysin kotikirjahyllystä lukemattoman helmen. Astuin prahalaiseen kotiin, jossa runoilijan, alle parikymppisen Jaromilin kanssa asuvat runoilijan äiti ja runoilijan isä. Jaromil ei ole vielä varsinaisesti runoilija, vaan vasta aloitteleva. Hänen itsensä lisäksi äiti on epäilyksittä vakuuttunut poikansa tulevaisuudesta kuuluisana runoilijana. Isä jää etäiseksi sivuhenkilöksi. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä kommunistien valtaannousun aikaa Tšekkoslovakiassa.
Runoilijan runoileminen ja kaikki hänen pyrkimyksensä on kuvattu satiirisessa valossa samoin kuin häntä palvovan äidin vankkumaton luottamus. Äiti häilyy miehiin ja poikaansa kohdistuvien rakkauksiensa tulituksessa, milloin ylevänä, milloin nöyryytettynä kuin konsanaan Mme Bovary, kun taas poika kompastelee eroottisissa seikkailuissaan äidin aamulla valitsemissa alushousuissa kuin kunnon sotamies Svejk, vailla tämän oveluutta, pikemminkin eksyksissä äidin lujan tuen ja koettujen nöyryytysten välillä. Jaromil kasvaa äitinsä tiukasti itseensä sitomana isona lapsena, jolle tuottaa suurta tuskaa päästä alkuun seksuaalielämässään.
Samanaikaisesti poika ottaa ensiaskeleita taiteilijuuden kivisellä polulla. Taustalla kuohuu poliittinen todellisuus, jossa tiukan linjan kommunistit alkavat hiljalleen astua esiin määritelmineen, rajoineen, aseineen ja vankiloineen. Kodin ulkopuolella Jaromilin vaikeat valinnat vain lisääntyvät. Toisaalla hän ihannoi vapaamielisen taiteilijan älyllistä seurapiiriä, mutta häneen suhtaudutaan lapsena. Toisaalla dogmaattisen sosialismin hurmahenkisyys antaa lupauksen vahvasta miehekkyydestä, selkeästä tiestä. Hän kaipaa ja haaveilee kauniista naisista ja päätyy kiusaamaan vähemmän kaunista. Elämä on toisaalla, kirjoittivat opiskelijat Sorbonnessa seinään. Niin on Jaromilillakin, joka unissaan kehittää itsestään rinnakkaishahmoa, päättäväistä Xaveria.
Tietäessään toisten katselevan häntä taas hän tuli polttavan tietoiseksi kasvoistaan ja tunsi miltei kauhistuen että hänellä oli kasvoillaan äidin hymy! Hän tunnisti sen varmasti, tuon hienovaraisen katkeran hymyn, tunsi sen takertuneen huuliinsa eikä päässyt siitä eroon. Hän tunsi äidin asettuneen kasvoilleen, liimaantuneen häneen kuin kotelo toukkaan jolle ei halua suoda omaa muotoa.
Rakkaus, eroottinen rakkaus on Milan Kunderan romaaneissa painavaa, raastavaa, vereslihalle repivää. Se on riippuvuus- ja valtapeliä, joka upottaa ainakin yhden. Se on intohimon, hylkäämisen ja sydänsurujen vuorottelua.
Elämä on toisaalla solmii runsaat teemansa yhdeksi välkehtiväksi vyyhdeksi, joka muuttaa ilmettä samalla kun aika virtaa. Kysymyksiä taiteesta - modernista tai perinteitä säilövästä - taiteilijuudesta, runoudesta, moraalista nousee kuin ohimennen, niin kuin ne jokapäiväisessä elämässä nousevat. Miksi vallankumous aina syö omat lapsensa? Kun yhteiskunta on käännekohdassa, poliittinen ilmianto näyttää ryhdikkäältä teolta. Silti kaunottaren katse voi luhistaa kaiken.
Kundera varioi aiheitaan viisaasti ja hauskasti, näyttäen alastoman epäsankarinsa ajelehtimisen eteen tulevien valintojen virrassa. Rakastamisen vaikeus paljastaa haaveiden ja todellisuuden valtavan railon. Kuinka helposti ihminen lakkaa arvostamasta sitä, joka on hänelle ystävällinen, kuinka hienolta tuntuu vaikeasti tavoiteltavan armollinen suopeus! Runoilija näkee itsensä kuin näytelmän kohtauksissa menneisyyden suurina runoilijoina, milloin Percy Shelleyn, milloin Arthur Rimbaudin, milloin Lermontovin hahmossa.
Laukaus kajahti, Lermontov kouraisi sydäntään ja Jaromil rojahti parvekkeen jäiselle betonilattialle. Oi tšekkien maa, kunniakkaat laukaukset muuttuvat sinussa niin usein pilaileviksi potkuiksi!
Kunderan kuuluisinta, Olemisen sietämätöntä keveyttä en muista enää kovinkaan hyvin, mutta tunnelmasta muistan jotain samaa kuin tässä. Ehkä se johtuu paljon samoista poliittisista taustateemoista. Myöhemmät Kunderan teokset, jotka olen lukenut, on kirjoitettu Ranskassa. Kuinka ollakaan, ne ovat minusta tunnelmaltaan hyvin ranskalaisia. Sen sijaan Elämä on toisaalla -romaanissa ei ole ranskalaista sävyä, siinä Praha ja tšekkiläisyys on tunnistettavaa; tuota tragikoomista sankarihahmoa en ole kohdannut myöhemmissä romaaneissa. Toisaalta, mitä ranskalaisuutta nyt tarkoitan, elokuvien kait? Koska Madame Bovaryhan tässä jo tuli mainittua. No, eurooppalaisen kirjallisuuden mainiota traditiota tässä jatketaan.
Kansi on Pekka Loirin käsialaa.
Milan Kundera: Elämä on toisaalla
Život je jinde je, 1973, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
wsoy, 1985, 300 s
Mikä kansikuva, hyvin 70-lukuinen. Muistan lukeneeni Olemisen sietämättömän keveyden, mutta muusta en ole varma. Kuvauksesi palvovasta äidistä ja Jaromil-reppanasta saa kiinnostumaan tästä.
VastaaPoistaLuen nykyään niin eri lailla kuin nuorena, jolloin en kiinnittänyt huomiota kirjailijaan ja se on varmaan osasyynä siihen, että kirjan nimetkään eivät aina palauta kirjaa mieleen.
Todella tyrmäävä kansi;)
PoistaMinulla samoin, vain tuon tunnetuimman Kundera luin nuorena, muut olen lukenut nyt blogiaikana. Monipuolinen ja omaleimainen kirjailija. Tämäkin avautui kuin nupusta monine teenkin sen.
Pitäisi varmaan lukea uudelleen noita nuorena luettuja, itsensä tuntee tässä iässä kuitenkin jo niin toiseksi lukijanakin.
Monine teemoineen... puhelimella sängyssä ei pitäis ruveta kirjoittamaan.
Poista