Karin Fossum: Mustat sekunnit

Sain ensimmäistä kertaa kirjan postitse divarista. Sieltä löysin seuraavan Karin Fossumin, nyt kun Rakas Poona auttoi pääsemään ennakkoluuloistani dekkareita kohtaan. Ei tässäkään tarvita jyrkkiä rajalinjoja ja lokeroita. Fossum kuvaa taitavasti ihmismielen liikkeitä ja kirjoittaa tyylikästä kieltä, ei jää siinä jälkeen mistään kaunokirjallisista spekseistä. Ainoastaan nuo päähenkilöt, komisario Sejer ja kumppaninsa Skarre ovat hieman liian hyviä ihmisiä täydellisessä sympaattisuudessaan. No, viskiä  kuluu iso lasillinen illassa. Pieni pahe.

Mustat sekunnit alkaa jokaisen äidin painajaisesta. Pienessä norjalaiskylässä, Oslon lähistöllä, yhdeksänvuotias Ida lähtee keltaisella pyörällään kioskille ostamaan viimeisintä hevoslehteä ja purkkaa. Eikä palaa takaisin. Asetelma on yksinkertainen ja kammottava. Sejerin ja Skarren tutkimusten valokiila alkaa sittemmin pyyhkiä syyskuista maaseutua ja kioskimatkaa.  Fossum heittää taitavasti tukun epäilyksen siemeniä yhteisön parikymppisten nuorten, Idan serkun Tommen ja tämän automekaanikkokaverin Willyn ylle. Tienoolla pöristelee kolmipyöräisellä mopo-lavayhdistelmällä myös erilainen viisikymppinen, puhekyvytön ja yksinäinen Emil, jonka äiti käy siivoamassa papukaijan sotkemaa kämppää. Ilmassa väreilee julkilausumattomana vahva pedofilian epäily.

Komisario Sejerin tutkimustyö etenee omaa rauhallista kulkuaan ja on kohtuullisen kiinnostavaa. Se ei oikeastaan riittäisi, ellei Fossum kuvaisi taas vetävästi hahmojensa sisäistä maailmaa, ahdistusta ja ristiriitoja. Kuten Tommen äidin Ruutin kamppailua, hänen yrittäessään päästä lähemmäs levotonta lukiolaispoikaansa. Tai toisen äidin, Emilin 7-kymppisen äidin elämän mittaista vääntöä saada yhteyttä omassa sulkeutuneessa maailmassa elävään aikuiseen poikaansa.

Hän ajatteli sitä, mitä Marion oli sanonut, hän olisi halunnut kysyä asiasta, mutta poika oli liian sulkeutunut. Hän ei nähnyt pienintäkään rakoa, josta hän olisi voinut työntää jalkansa sisään. Tomme nappasi takkinsa naulasta ja heilautti sen olkapäälleen. Sitten hän vilkaisi nopeasti kelloa, ikään kuin hänellä olisi ollut kiire. Aikaa oli vielä runsaasti.

Myös nuorten miesten Tommen ja Willyn keskeinen henkisen kantin mittaaminen ja riippuvuusasetelma kiertyy jännittäväksi ja poikien dialogi syksyisellä matkalla Kööpenhaminaan lisää tiivistä tunnelmaa uuteen suuntaan.

Karin Fossum on vahva monilla alueilla. Mustat sekunnit jää kuitenkin hieman Rakasta Poonaa vaisummaksi kokemukseksi, vaikka pitikin hyvin mukanaan. Saattaa olla, että tuo eksoottinen ulottuvuus, mikä Poonassa oli, teki siitä mieleenpainuvamman. Ehkä myös koko ympäröivä yhteiskunta oli runsaammin ja huolellisemmin kuvattu. Kun en ole dekkareiden vakiolukija, äksöniä en kaipaa sen enempää. Päin vastoin, henkilöiden päänsisäiset monologit, arjen palasten vaivihkaiset siirtymiset, lyhyet leikkaukset keittiön pöydän ympärillä istuvien ilmeisiin ja eleisiin riittää. Semmoinen tietty kodikkuus onnistuu tässäkin dekkarissa kehittymään, vaikka karseita ounastellaan tapahtuvaksi.

Karin Fossum: Mustat sekunnit
Svarte sekunder, 2002, suomentanut Arvi Tamminen
Like, 2004, 276 s