JP Koskinen: Tulisiipi

Hyvällä elokuvalla saattaa olla vaikutusta siihen, että tarttuu kirjaan. En tiedä, onko kirjailija JP Koskinen saanut idean Tulisiipeen Ikitie-elokuvasta. Samaa historiallista tilannetta kuvataan molemmissa: amerikansuomalaisten kommunistien tai sympatisoijien tai työläisten matkaa uuteen paratiisiin, Neuvostoliittoon, jossa työläisillä olisi vapaus ja valta omaan elämään, riittävästi työtä ja ruokaa kaikille. Me tämän ajan jälkiviisaat suomalaiset tiedämme jo tarinan niin hyvin, että pahaa tekee se sinisilmäisyys, mutta tragediaksi kääntynyt utopia on dramaattinen aihe. Molemmat, sekä elokuva että tämä romaani onnistuvat tyylikkäästi (en ole lukenut Antti Tuurin romaania Ikitie).

Ikitiessä päähenkilö on ulkopuolinen, lapualaisten itärajan taakse muiluttama mies, mutta Tulisiivessä ollaan vapaaehtoisten lähtijöiden mukana Yhdysvaltojen Minnesotan osavaltiossa, Duluthin Suolajärvellä. Kaarle Kuuran, amerikannimeltään Charles Frostin perhekuntaan kuuluu Amerikassa jo kolme sukupolvea. Atlantin yli ensimmäisenä onnistuneen yksinlennon tehnyt Charles Lindbergh antaa vauhtia Kaarlen lentäjähaaveisiin, kun poika pääsee isänsä kanssa kohtaamaan kuuluisuuden. Sankarin signeeraama kortti seuraa pojan matkassa, vaatteisiin piilotettuna halki vuosikymmenten. Isä on automekaanikko ja sieltä lähtee pojankin tarkka tieto moottoreista ja nopeat diagnoosit, mitä minkin äänen perusteella voi päätellä moottorin kunnosta. Pakokaasu haisi pahalta, kone ei pelannut hyvin. Sytytystä olisi pitänyt säätää, mutta en viitsinyt sanoa siitä mitään. 

Amerikan lama 1930-luvun alussa saa perheen tekemän päätöksen muutosta Petroskoihin. KTA:n (Neuvosto-Karjalan tekninen apu) toimistot värväävät uusia muuttajia lupauksilla paremmasta elämästä. Laivoilla ja junalla Kaarle alias Charles alias Gennadi vanhempineen ja pikkusiskoineen päätyy Petroskoihin, jossa mikään ei vastaa unelmia, köyhyys ja puute, päsmäröinti ja kyttäämisen meininki sen sijaan leimaavat elämää. Paikalle ovat omaa tahtiaan ehtineet myös entiset naapurit sahuri Albert ja tytär Linda. Amerikansuomalaisten puheeseen on jo luikahtanut fingliskaa. Stupid tai kreisi boi - niillä nimillä Linda kutsuu Kaarlea, lentämisen haaveeseen jumittunutta poikaa, jolle on jo rustannut runonkin. Tyttö on muutenkin terävä havainnoimaan ympäristössä piilotettua väkivaltaa, sammaleen alle kätkettyjä kadonneita, ja antaa Kaarlelle elossa pysymiselle tärkeitä ohjeita. Univormuille ja sänkitukille ei pidä pullikoida, jos ei halua kadota vaan pärjätä siinä ympäristössä.

Kotiin palaavat sosialismin rakentajat eivät olleet työläisten asialle mitään hyvää mainosta, sen tajusi tyhmempikin, mutta siihen alkaa kovia kokeva perhe väistämättä tuntea vetoa, kun tuttuja alkaa kadota selittämättömästi. Mikään ei ole Stalinin Neuvostoliitossa varmaa tai ennakoitavissa. Ikitiessä elokuvan tunnelma ei vajoa pohjamutiin, koska päähenkilön elämänhalu ei sammu, toivo elää sitkeänä. Samaa toiveikkuutta Tulisiivessä ylläpitää pojan näkökulma, nuoruus ja hillitön into päästä lentämään.  Unet vievät taivaalle, ja jos unelmista pitää niin jääräpäisesti kiinni kuin Kaarle/Genna ei voi kuin päätyä lentäjäksi. Sen tiesi jo Charles Lindberghkin. Silmistä näkee, niissä on sellainen kipinä, pesal spaak.

Olisin tahtonut päästä lentämään, irti maasta, kauas kaikista sänkitukista, itkevistä äideistä ja epävarmoista isistä, jumalan nipistysten ulottumattomiin, jonnekin, missä kenenkään käsi ei voisi tarttua ohjaustankoon ja pysäyttää minua.

JP Koskinen kirjoittaa koskettavasti ja elävästi nuoren pojan kasvutarinaa, vuosien vaihtuessa painajaisessa ja lentämisen haaveissa. Pojan nuoruuskuvauksista, siitä kuinka hän tarkkailee vanhempiaan, isäänsä ja isän työtä, perheystäviä ja kovailmeisiä Stalinin miehiä tuli mieleen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Sama tarkkuus ja konkretia, joka piirtää todentuntuisen kuvan niin amerikansuomalaisten Suolajärvestä kuin jäätyneitä mustikoita kaivavista vangeista Siperian talvisessa yössä. Stalinin Neuvostoliitto koettelee ja opettaa menetelmänsä; sankari on seuraavassa hetkessä vanki. Piiritetty Leningrad näkyy ilmasta käsin. Vuosien vieriessä ollaan jo kosmonauttien koulutuskeskuksessa ja tavataan eräskin Juri Gagarin. Romantiikkaakin on sopivasti saatu kolkkojen käänteiden joukkoon, kuten uskottavaa on, nuorista ihmisistä on kyse. Lentämistä ei voi unohtaa, eikä rakkautta. Ja kyllä tässä sitten lennetäänkin. Nekin kohtaukset on kirjoitettu niin taidokkaasti, että tunnelmaan uppoaa melkein niin että hirvittää. Tarinassa riittää käänteitä, mutta jännite pysyy taitavasti kertojalla käsissä. Olisiko se tuo kirjailijan dekkariosaaminen joka antaa romaanillekin hyvän rytmin?

Vaikka historiallinen taustatilanne on sama, tarina ja näkökulma on kuitenkin ihan toinen kuin Ikitien; vetävän ja jännittävän elokuvan ainekset Tulisiivessäkin on ilman muuta.

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

JP Koskinen: Tulisiipi
Like, 2019,  352 s