Voimme vaientaa Viiltäjän ja kaiken mitä hän edustaa ainoastaan herättämällä nämä naiset henkiin. Jos sallimme heidän puhua, yritämme ymmärtää heidän kokemansa ja nähdä heidän ihmisyytensä, me voimme palauttaa heille heidän ansaitsemansa kunnioituksen ja myötätunnon.
Luin suomalaisen Musta-Maijan ja Kirppu-Kaisan lontoolaisen sisarteoksen. Molemmat kirjailijat ovat historioitsijoita ja aihe on sama: köyhien naisten historiaa 1800-luvun Turussa vs Lontoossa. Myös motiivi on sama: tuoda jälkikäteen oikeutta ja ihmisarvoa omana elinaikanaan hyljeksityille, kovia kokeneille naisille ja vielä kauan sen jälkeen vaietuille ihmiskohtaloille. Brittiläisen Hallie Rubenholdin Viisi ottaa tutkimuskohteekseen mielipuolisen tappajan viisi uhria ja näiden, noin nelikymppisten Polly Nicholsin, Annie Chapmanin, Elizabeth Striden, Catherine Eddowesin ja vasta 25-vuotiaana murhatun Mary Jane Kellyn elämänpolut. Viiltäjä-Jackista on kirjoitettu hyllymetrettäin kirjoja. Wikipedia: Termiä "ripperology" käytetään englannissa kuvaamaan Viiltäjä-tapausten tutkimusta. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä oli yli sata teoriaa, ja murhat ovat innoittaneet monia fiktiivisiä teoksia. Uhrien elämät ovat jääneet tuon sankarin aiheuttamien kuolemien varjoon.
Vaikka nämä kaksi teosta kertovat samankaltaisissa olosuhteissa eläneistä naisista suunnilleen samoihin aikoihin, Viisi on tunnelmaltaan synkempi. Tiedossa on alusta alkaen naisten elämän väkivaltainen loppu. Toiseksi vaikutelmaa tehostaa yhteiskuntien erilaisuus. Britanniassa luokkayhteiskunta oli jo voimissaan, lukiessa nousevat mieleen Charles Dickensin kuvaukset hiili- ja terästeollisuuden pölyn ja savun peittämistä kaupungeista, köyhien työläisten, orpojen ja alistettujen elämästä. Suomessa kaupungit olivat vielä pieniä, köyhät vaikuttavat eläneen yhteisöllisempää elämää ja olisiko lainsäädäntö ja virkamiehistö sen toteuttajana sittenkin toiminut hieman paremmin vähäosaisten näkökulmasta? Vaikka kyllä Britanniassakin oli havaittavissa se hämmästyttävä asia, että kaikkein vanhimmista irtolaisnaisista huolehti "tarmokas, toimeentuleva kerjäläinen", joka "koki tehtäväkseen antaa niille, jotka ovat heidän joukossaan häntä huonommassa asemassa".
Naisen asema oli joka tapauksessa kaikkialla miehelle alisteinen eikä viktoriaaninen kaksinaismoralistinen aika sitä parantanut. Päin vastoin. Jopa viiden naisen murhan voidaan ajan lehdistä lukea rivien välistä saaneen jonkin näköistä ymmärtämystä: sen ovat prostituoidut ansainneet omalla huonolla elämäntavallaan. Kuolemansyyn tutkinta muuttui helposti uhrin oman moraalin tutkinnaksi. Lainsäädäntö täydennettynä ajan lehdistön moralisoinnilla - kaikki kertoo historian saatossa sitkeänä elävästä naisvihasta, joka on ravinnut murhaajamyyttiä. Uhreista kaksi hankki elantonsa myös prostituutiosta.
Näiden naisten elämänkaari kulki vääjäämättä alaspäin. Moni heistä oli alkuun saanut jopa koulutusta, kuten Polly, Annie ja Kate. Polly oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan, mikä ei työväestön lapsille, varsinkaan tytöille ollut tavallista. Myös köyhän perheen lahjakkain lapsi, Annie sai alkuun koulutusta algebraa myöten, ennen perheen vaikeuksien kasautumista, joka alkoi pilkkukuumeesta ja tulirokosta. Katen alamäki alkoi äidin kuolemasta keuhkotautiin.
Naisen tehtävä oli joka tapauksessa avioitua ja saada lapsia. Lapsia tulikin useimmille enemmän kuin mihin pienissä, usein vain yhden huoneen kodeissa oli tilaa. Kun sitten olosuhteet kärjistyivät, ja nainen jätti väkivaltaisen miehen, nainen oli epäonnistunut. Lainsäädäntö lähti siitä että naisen oli löydettävä mies eli huoltaja. Muutoin viimeinen osoite oli köyhäintalo ja elinkeino muille köyhille kaupustelu, katujen kiertely, prostituutio. Harrastuksena ja unohduksen antajana juopottelu. Suurkaupungin arkinen elämä näyttikin silloin köyhimpien kohdalla tältä: Joka aamu Lontoossa nousee seitsemänkymmentä tuhatta ihmistä vailla pienintäkään aavistusta siitä, mihin he illalla päänsä kallistavat.
Köyhät naiset niputettiin myös yleisesti kaikki prostituoiduiksi vain kodittomuuden tai juopottelun perusteella, siitä huolimatta että monet heistä katsoivat elävänsä vakituisessa parisuhteessa. Eräs Lontoon poliisipäällikkö olikin antanut erikseen määräyksen, että ei tule otaksua että nainen on yleinen prostituoitu, ellei asiassa ole todistajia ja muita todisteita. Suhde seksitauteihin, noina aikoina pahimpana kuppa, muistutti Kirppu-Kaisan vastaavaa: uskottiin että vain langenneiden naisten kontrollointi auttaisi ongelman ratkaisemisessa, miespuolista tartuttajaa ei lainsäädäntö rajoittanut.
Yksi naisista, Elizabeth, oli kotoisin Ruotsista Göteborgin läheltä, ja senkin maan ajan oloja teos ehtii valaista. Göteborgissa syntyi panimoteollisuuden ympärille brittiläisen väestön tihentymä ja kaupunki sai liikanimen Pikku-Lontoo. Liikenne kulki molempiin suuntiin ja Elizabeth päätyi Lontoon kujille, mukanaan jo Ruotsista nuorena saatu hoitamaton kuppatartunta. Uudessa kotimaassaan Elisabeth häivytti alkuperäisen identiteettinsä. Sattuma saneli hänenkin kohtaloaan Lontoossa, lupaavasta alusta huolimatta tie vei alaspäin.
Vähänkään helpommissa olosuhteissa nämä naiset olisivat voineet saada itselleen mukavamman elämän sen sijaan että tulivat mielipuolen tappamiksi pimeän kujan nurkalla. Jokaisella oli ystäviä, lapsia, rakastettuja, he osasivat hoitaa asioitaan niin kauan kuin heillä oli siihen edes jotain mahdollisuuksia. He olivat persoonia, erilaisia naisia, ihmisiä, jotka kokivat kovia. Kate vaikuttaa boheemilta mutta itsenäiseltä naiselta. Hän oli selvästi aikansa hippi, tatuoitu maankiertäjä kuten rakastettunsa, laulujen kirjoittaja ja yleisön viihdyttäjä. Lontoon Whitechapelin kadut ja kujat olivat hänelle yhtä tuttuja kun pullon pohja. Siellä hän kohtasi loppunsa nukkuessaan kiviseinään nojaten. Mary Jane Kelly onnistui pääsemään takaisin ihmiskaupan keskeltä tultuaan houkutelluksi Pariisiin, useimmat eivät onnistuneet. Vuonna 1984 Ranskaan ja Pohjois-Belgiaan vietiin 250 huijattua brittinaista.
Hallie Rubenhold piirtää kirjassaan huolellisen ja elävän ajankuvan, Wolverhamptonin entiseen kartanoon perustetusta tinatehtaasta Lontoon jätevesien kastamille kujille. Kun nämä naiset lopulta painoivat päänsä köyhäintalon likaiseen sänkyyn, ei heitä voi yrittämisen puutteesta syyttää. Heidän elämänsä olivat surua ja vastoinkäymisiä täynnä. Enemmän heidän kohtalonsa silti suututtaa, niin mieletöntä epäoikeudenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja kaksinaismoraalia heihin kohdistui, kun he olivat vielä elämälle uteliaita nuoria naisia.
P.s. 24.5. Jäin miettimään kirjan nimen suomennosta. Se ei ole mielestäni aivan onnistunut. Kirja valottaa näiden naisten elämää ja todistaa, että siinä oli paljon muuta kuin se rooli, jonka historia heille Viiltäjä-Jackin uhreina antoi. Suomennoksen nimi korostaa edelleen samaa vanhaa viiltäjän kautta saatua kuuluisuutta. Alkuperäinen nimi toimii paremmin. Silti sekin olisi minusta parempi, jos tuon yhdentekevän The Five asemesta olisi vaikka näin: The Streets of London 1888. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper.
Sain kirjan Atena-kustannukselta arvostelukappaleena. Kiitos kirjasta!
Hallie Rubenhold: Viisi. Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper. 2019, suomentanut Mari Janatuinen
Atena, 2020, 390 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti