Harriet Tyce: Veriappelsiini

Täysin erityyppisestä kirjasta, Polta nämä kirjeet, siirryin seuraavaan, Harriet Tycen Veriappelsiiniin ja löysin yllättävästi melkoisen yhteisen nimittäjän: läheisen harjoittaman henkisen väkivallan, jopa aika samankaltaiset manipuloinnin ja alistamisen menetelmät.

Veriappelsiini on psykologinen trilleri nykyajan Lontoosta. Päähenkilönä, minäkertojana on vieläpä asianajaja, Alison, joka asuu miehensä Carlin ja 6-vuotiaan tyttärensä Matildan kanssa omassa talossa Lontoon lähituntumassa. Näyttää siis siltä, että luvassa on pinnaltaan kiiltäviä varakkaita piirejä, lähellä finanssi- ja pankkikeskuksia. Ja niin kai onkin, mutta fasadi on tässäkin tapauksessa nopeasti nähty ja pinnan alla on kiinnostavasti jotain ihan muuta.

Hyvin pian selviää, että vaikka asianajajan työhön kuuluu hallita vaativia asiakokonaisuuksia, Alisonilla on vaikeasti hallittava juomisen tapa, joka säännöllisesti riistäytyy työkavereiden kanssa umpikännäilyyn vakibaarissa. Porukasta löytyy toinenkin repsahduksen aihe: kollega ja kovakourainen rakastaja Patrick, jonka kanssa Alison päätyy milloin junan vessan lattialle milloin öiselle puiston penkille. Kotona odottaa Matildan koulusta hakenut, syöttänyt ja nukuttanut aviomies, työttömäksi jäänyt mutta uuden psykoterapiaryhmän perustanut Carl.

Näistä aineksista ja Alisonin päänsisäisistä kamppailuista kertomus lähtee etenemään vetäväksi kuvaelmaksi pari- ja perhesuhteista. Toisena pääjuonteena kulkee murhaoikeudenkäynti, jonka Alison saa hoidettavakseen: varakas mies löytyy kotoaan veitseniskujen tappamana, vierellään veren tahrima vaimo.  Sisäoppilaitoksessa opiskeleva 14-vuotias poika on käymässä kotonaan samana viikonloppuna.

Tyce kertoo taitavasti aviopuolisoiden parisuhteen jännitteistä, koti-isän roolissa turhautuneen Carlin tavasta käyttää vaimon alkoholismia hyväkseen tämän kaikkinaiseen mitätöimiseen ruoanlaitosta lapsen kasvatukseen. Vaimon ammatillinen status päihittää hänet, samoin kuin tulotaso, mutta psykoterapeutilla löytyy aseita. Alison on henkilönä mielenkiintoinen, koska hänen oma rikkonainen persoonansa antaa paljon syitä itsetutkiskelulle, mutta myös empatiakykyä.

Carl ei siedä minua silmissään, ja hänen omahyväinen täydellisyytensä alkaa rasittaa minua. Hän saattaa pärjätä Matildan kanssa paremmin kuin minä, mutta hän on saanut siinä enemmän harjoitusta. Mikäs hänen on leikkiessä kotona täydellistä isää sillä välin, kun minä raadan töissä, jotta voisin maksaa kaikki viulut. Minua suututtaa aina vain enemmän, en voi sille mitään. Työnnän toimiston oven auki ja menen omaan huoneeseeni. Matilda on vastassa hymyilemässä minulle poöydälläni nököttävästä valokuvasta. En ole edelleenkään ostanut siihen uusia kehyksiä, ja syyllisyys musertaa minut, sammuttaa raivoni - paska mutsi, paska mikä paska. Lysähdän tuolille ja lasken pään käsiini.

Carl vaikuttaa liian usein holtittomaksi heittäytyvän vaimonsa rinnalla vastuulliselta isältä, mutta onko se sittenkään koko totuus? Toinen miespääosa, Patrick, karismaattinen naistenmies, ei ole myöskään mikään yksiulotteinen tyyppi. Onko hänkin vain roolinsa uhri? Lukijan sympatiat hakevat kohdetta tässä kiihtyvässä rumbassa, mutta varma voi olla vain kuusivuotiaasta Matildasta ja toisaalta, minäkertoja Alison herättää myötätuntoa monine päätöksineen uudesta ja kunnollisemmasta elämästä. Loppuvaiheessa edellisen lukemani romaanin lisäksi viime aikojen iltojeni sulostuttaja, ranskalainen vakoojasarja Le Bureau alkoi myös sekoittua kuvioihin. Puhelin, jäljittäminen! Mutta oli jännää käydä Lontoossa. Edelleenkään ei englantilainen ruoka tee nälkäiseksi: kalavuoka valkokastikkeessa ja herneitä...


Harriet Tyce: Veriappelsiini
Blood orange, 2019, suomentanut Oona Nyström
Otava, 2020, e-kirja