perjantai 13. marraskuuta 2020

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä


Kiinnosti päästä taas - Jhumpa Lahirin seurassa äskettäin käyneenä - Rooman kaduille, nyt suomenruotsalaisen kirjailijan, elokuvakriitikon, kustantajan ja kustannustoimittajan, perheenäidin mukana. Sara Ehnholm Hielm muutti perheineen - mies, neljä tytärtä, koira ja kissa - vuodeksi (2015) Roomaan puolison saatua sieltä määräaikaisen työn. He asuivat vuokralla asunnossa, jonka terassilta on näkymä Colosseumille ja kirjailijalla mahdollisuus toteuttaa pitkäaikainen haaveensa keskittyä omaan kirjoittamiseen, vuosikausien kustannustoimittajan työn jälkeen. Antoisat näkymät johdattavat kirjailijan pohtimaan omaa naiseuttaan, rakkautta, rakastumisia ja viettejä, synnytyksiä, perhe-elämää, suomenruotsalaisuutta, kustannusalaa, Italiaa ja Suomea. Kaikkea sitä peilataan lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden kautta. 

Harvoin on lukukokemukseni ollut niin nopeasti tunnelmasta toiseen vaihtuva kuin Ja sydän oli minun -esseekokoelman jälkeen sitä miettiessäni, lähes keskeyttämisajatuksista kohti suurta innostumista.  Ja lopulta jäin ihmettelemään, mitä tässä tapahtui alun epämukavasta kiusaantuneisuuden tunnelmasta päästyäni. Oliko kyse totuttautumisesta kirjailijan ääneen, teemojen muutoksista, vai siitä, että koko teos jotenkin ryhdistäytyi puolivälin paikkeilla ja aukesi lopulta kuin mikäkin tropiikin kukka? Vai oliko kyse siitä, että epäuskon jälkeen uskoin Sara EHn ajatukseen henkilökohtaisen kokemuksen ensisijaisuudesta kirjoittamisessa? Sen verran kiukkuisesti hän potkii rajoja, joita näkee varsinkin naiskirjoittajalle, mutta myös miehelle (Knausgård), asetetun. Teos on todella intiimi, todella henkilökohtainen, minäkeskeinen, sillä muuta se ei voi olla. Sara EH siteeraa norjalaista lastenkirjailijaa, Stian Holea: Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta. Voiko asian kirkkaammin kiteyttää?

Minua ei tarvitse vakuuttaa Sara EHn esikuvista, Karl Ove Knausgårdista ja Elena Ferrantesta. Olen ollut heidän romaaneistaan tohkeissani, vaikuttunut havaintojen terävyydestä, liikuttunut inhimillisyydestä, ja arvostanut nimenomaan sitä omakohtaisuutta, kokemusta, jonka kautta todellisuutta kuvataan. Ähh, taasko heistä pitää lukea, ajattelen enkä oikein jaksa kiinnostua Sara EHn haltioitumisesta, suoranaisesta hurmiosta Knausgårdiin. Varsinkin kun samalla vastaan tulee aika töksähtäviä ilmauksia - vai olisiko suomennos tehty hieman kiireessä?  Kirjailija näkee Knausgårdin ja Ferranten taisteluissa yhtenevyyttä, toiselle vältettävä on isän tie, toiselle äidin. Molempien romaaneja voidaan pitää reaktiona persoonattomuusestetiikkaa vastaan.

Kokoelmassa on alkunäytöksenä eroottinen seikkailu nimettömän miehen kanssa jossain Helsingin keskustan kattohuoneistossa. Rohkea, uhkarohkeakin muistelma esseekokoelman alussa ei jää ainoaksi. Eroottiset jännitteet nousevat pintaan jatkossakin, vimmaisesti ja yllättäen. 

Sara EH lukee Roomassa Taisteluni-sarjan toisen kerran ja ihailee miehen neroutta. Nimenomaan miehen, jonka pään sisään hän haluaa päästä. Knausgårdin tekstissä pääsen lähemmäs miehen kokemusta maailmasta kuin ehkä koskaan. Tunnepitoinen, lähes rakastumisesta kertova analyysi on uutta ja erilaista, sitä on vaikea sulattaa. Se on jotenkin liian intiimiä. Lukijana tunsin kiusaantuneisuutta, enkä tiedä miksi.  Sara EH haluaa kirjoittaa kuin Knausgård, ja jollain tasolla hän tekeekin sen. Tyyli on omansa, mutta intiimiydessään, paljastavuudessaan hän saavuttaa saman syvyyden. Hänkin haluaa altistaa lukijan omille intiimeille kokemuksilleen. Vieraannuttiko siinä erotiikan mauste yllättävässä yhteydessä vai minulle liiallinen haltioituminen? En epäile tunnetta, mutta en pysty eläytymään. Ehkä kokemus tulee helpommin ammattimaisen kirjoittajan, kustannustoimittajan ulottuville.

Roomassa Sara EHlla on seuranaan monia muitakin kirjallisia esikuvia (joista montaa olen myös arvostanut korkealle): mainittu Jhumpa Lahiri, Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Maggie Nelson, Lena Anderson, Liv Strömquist. Suomenruotsalaiset juuret ja kesäpaikka Vaasan saaristossa nousevat nekin roomalaisten esseiden joukkoon. Kiinnostava näkökulma suomenruotsalaisuuden ja italialaisuuden yhteyteen: molemmat ovat ulkopuolisilta pitkälti suljettuja. Muut voivat vierailla turisteina, mutta sisälle et helposti pääse. 

Mitä suomenruotsalainen kulttuuri edes on, ellei jotain ilmiselvästi katoavaa. Verrattuna pinjan tuoksuun. Kukkivaan magnoliaan. Yksinkertainen, ikiaikainen ja loistokas. 

Toivottavasti suomenruotsalainen kulttuuri kukoistaa Suomessa vielä kauan!

Uusi mahdollisuus, uusi kustantaja -esseessä Sara EH käyttää tilaisuuden tuulettaa tunteitaan kustannusalasta, Söderströmsin onnettomasta fuusiosta Schildtsin kanssa - kuin englantilainen puisto tiukkaan järjestykseen pakotettuina, siistiksi haravoituine rivistöineen - huonoista pomoista, ja valaisee kiinnostavasti kustannustoimittajan työtä, läheistä suhdetta kirjailijoihinsa, mm Monika Fagerholmiin.  

Päähäni on poimiintunut aikojen kuluessa, sieltä täältä pieniä väläyksiä Ayun Randista, kapitalistien omasta filosofista. Sara EH lukee hänen pääteostaan Kun maailma järkkyi Toscanassa ja kirjoittaa siitä hienon esseen. Yllättävää, että sekin teos alkaa erotiikalla, harlekiinimaisella. En osaisi sitä aiheeseen ollenkaan yhdistää. Sara EH lukee teosta Euroopan suuren pakolaiskriisin aikana, joten itsekkyyden filosofian kontrasti italialaisiin auttajiin on harvinaisen suuri. Sen esseen kappaleista haluaisin lainata tähän aika monta, sen verran komeaa on hänen julistuksellinen otteensa maapallon isoimpaan tasa-arvokysymykseen. Tähän asiaan sopii paatos kuin leijonan karjunta savannille.

Jos rikas Eurooppa, joka on sukupolvien ajan kupannut Afrikkaa kolonialismin ja imperialismin asein, ajattelee, että sen ei tarvitse antaa mitään näille rutiköyhille ihmisille, niin huonosti ovat meillä asiat. Ja huomatkaa, nimenomaan meillä, ei suinkaan vain heillä.

Tyylillisesti esseekokoelma ja kirjoittaja kasvaa silmissäni loppua kohden ja on jo timanttisessa vedossa esseessä Verta samettisohvalla. Kulttuuriherradebatti. Veri vuotaa konkreettisesti Ekbergin kahvilan sohvalle ja samalla kerrotaan Knausgårdin miekkailusta Dagens Nyheterin palstoilla. Essee pohtii kirjoittamisen pakkoa ja mielentiloja, kirjailijan riskejä verrattuna kirjoista kirjoittavien, kriitikoiden olemattomiin riskeihin. Viimeiset tunnelmat Roomasta ovat kirvelevän kauniita.

Omaa tietään kirjoittamiseen ja sen tiellä olevia "naiseuden esteitä" raivatessaan Sara EH kysyy Mitä Clarice Lispector tekisi? Olkoon se myös minun uusi elämänasenteeni. Lakata olemasta kiltti tyttö, jolla on koivet kuin linnulla ja ranteet niin hauraat, että ne voidaan napsauttaa poikki. Hän joka aina valitsee sen, minkä pitäisi olla, eikä sen, mikä on, kirjan eikä elämää, ihanteen todellisuuden sijaan.

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
Och hjärtat, det var mitt, Förlaget 2018, suomentanut Kaija Sivenius
Teos & Förlaget, 2018, 299 s

9 kommenttia:

  1. Olen ällistynyt lukemistesi ja tekstisi ulottuvuuksista. Tuntuu hyvältä kuulostella kaikuja sellaisen kirjailijan luomuksista, joista en ole tiennyt mitään. Että tattista vaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Donna mobile on levoton lukija ;) Tykkään loikkia erilaisten aihepiirien, maisemien, kulttuurien välillä. Ja tietokirjoista romaaneihin. Vaihtelu virkistää.

      Poista
  2. No nythän aukesi myös blogisi nimi! Osuva, totta tosiaan.

    VastaaPoista
  3. Loistava analyysi kirjasta! Minullekin muistuu mieleen, että kirjoittamisen intiimiydessä oli välillä jotain vaivaannuttavaa, mutta toisaalta kirjoittajallahan oli tavoitteena "kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa". Tuli jopa mieleen, ajatellaanko naisen kirjoittamisen olevan uskottavampaa, kun hän paljastaa itsestään jotain? Tuoko se hänelle enemmän auktoriteettia ja omistajuutta tekstiinsä? Onko se jotain, mitä naisilta jopa odotetaan? Saattaa olla, että tätä teemaa Ehnholm Hielm käsittelikin esseissään. Oli miten oli, luulen, että luen tämän kirjan vielä uudestaan, koska se ei ehkä täysin avautunut eikä ainakaan tyhjentynyt kerralla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja onnistui herättämään todella paljon ajatuksia, kysymyksiä. Selvästi hän esseissään noudattaa tuota arvostamaansa henkilökohtaista, laittaa itsensä likoon, näyttää kaiken, häpeänsäkin Knausgårdin tyyliin. Odotetaanko sitä vain naisilta? Ei kai. Vai onko esikuva Knausgård poikkeus mieskirjailijoiden joukossa? Minusta Sara EH haluaa nostaa naisten kokemukset painavammin näkyviin, vastalauseena niiden vaientamiselle, tai näkymättömyydelle aiemmin. Ja se tuonne intiimitasolle asti.

      Poista
  4. Ohho, kylläpä alkoi houkuttaa lukea tämä. Kävin oikein googlaamassa, minkä näköinen kirjailija on kyseessä, viisikymppinen tavallisen näköinen nainen.
    Olen aivan varma, että vaivaannun jostain intiimien asioiden kuvauksista, mutta tuo esseeminän kehittyminen kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukiessa tulee nykyään googlattua yhtä ja toista, kirjailijoista paikkoihin. Aika näppärää!
      Kiinnostaisi varmaan sinuakin tämä kirja. En ollut ensi alkuun oikein päästä eteenpäin, olin niin ihmeissäni, että mikä tämä oikein on. Mutta sitten kun teemoja tuli lisää, ja ehkä kiinnostavampia niin oli jo oikein innostavaa lukemista. Niinhän esseekokoelmissa loppujen lopuksi enimmäkseen on, että joku on lukijasta loistava, toinen yhdentekevä.

      Nuo eroottiset väläykset toivat mieleen, että tuommoista hormonimyrskyä naisen elämä on nuoruudesta vanhuuden kynnykselle, kunnes vähän rauhoittuu :) Ainakin minulla ja näköjään myös Sara Ehnholm Hielmillä.

      Poista
  5. Tuo Stian Holen "Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta." on niin hyvä autofiktion tai melkeinpä kaiken fiktion määritelmä, että pääsee minun mietelausekirjaani, johon en ole aikoihin kirjoittanut mitään. Kun lukee paljon joltain kirjailijalta, niin huomaa, että itsestäänhän hän loppujen lopuksi kirjoittaa, vaikka nyt on erikseen otettu käyttöön termi autofiktio ikäänkuin oikeiden muistelmien ja fiktion välimuotona. Jotkut kirjat ovat kuin oman elämän blogeja, voi olla, että blogitkin ovat vaikuttaneet tämän genren syntymiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että blogitkin vaikuttavat. Ainakin ne osoittavat että ihmiset sekä lukevat että kirjoittavat paljon. Autofiktio -nimityksen pyörittäminen joka paikassa rasittaa. Vain tuo nimitys on uutta, romaaneja on aina kirjoitettu paljon omista kokemuksista. Esim oma isoäitini 1920-luvulla. Mutta ihmiset tykkäävät luokitella, nimetä ja lokeroida.

      Poista